Eräänä päivänä tässä äskettäin hän lähetti nuorenpuoleisen naisihmisen viettelysretkelle, neuvoen tätä lähtiessä, että korkean luostarirakennuksen toiseen kerrokseen ei ole sovelias eikä tarpeellinen mennä oven kautta ja portaita myöten, vaan parasta on odottaa, kunnes akkunasta lasketaan köysi, jolla hänet kyllä nostetaan asianomaiseen paikkaan. Juoni olisi muuten onnistunutkin paholaisen mielen mukaan, mutta seudun hyvät henget olivat myös valveilla — ja katkasivat köyden, kun nainen roikkui vasta vähäsen yli puolimatkasta. Pudotessa kosketti nainen itsensä niin pahoin, että joitakuita päiviä sairastettuansa kuoli. Toiseksi yöksi valitsi paholainen kylästä kevyemmän tytön, ja lähetti hänet matkalle samanlaisella evästyksellä. Mutta tälle kävi samoin: nuora katkesi taas ja tyttö putosi maahan, vaan ei saanut niin pahoja vammoja kuin ensimäinen. Paholainen on kumminkin mies, joka ei kahta tyhjää säikähdä. Itsepintaisesti hän pyrkii tarkoitustensa perille, eikä keskentekoiseksi jätä mitään. Kolmanneksi kerraksi hän hankki käsiinsä oikein ottavan syötin. Tapasi näet tänä syksynä rippikouluun aikovan tytön, joka valitteli pulaansa, kun kesällä ei tullut siksi ansaittua, että nyt riittäisi syömistä rippikoulun ajaksi. Ilkeän ilon irvistys karehti sitä kuullessa paholaisen karvaisilla huulilla. "Kyllä tiedän keinon, millä siitä pulasta pääset", kuiskasi hän tytölle, viekkaasti silmää iskien. Rippikoulun edellisellä viikolla nähtiin tyttö vastatuulessa soutavan sinne pyhään saareen, ja sitte perille päästyänsä riippuvan tuon jo kahdesti katkenneen köyden päässä. Tällä kertaa nuora ei katkennut. Eivätkö lie hyvät henget aavistaneet vaaraa siltä taholta, vai olisiko kiusaus ollut niin väkevä, että heidän varjeluksensa raukesi turhaan. Se vain tiedetään, että kun tyttö pari vuorokautta luostarissa lystäiltyään souti takasin, hänellä oli rahaa useampia ruplia, ja ruokatavaroita minkä kantaa jaksoi. Huoleti hän nyt voi mennä rippikouluansa alottamaan.
Sattuuhan sitä tämmöistä hyvän ja pahan taistelua muuallakin kuin
Pyhäjärvellä Viipurin läänissä. Se vain on eroa, etteivät nämä voimat
missään ole niin lähetyksin kuin siellä, jossa Sortanlahti on ihan
Konevitsan akkunain alla.
RAITTIUSKOKOUKSESSA.
Kesän kuivuutta lisäävät sanomalehtiä lukevan yleisön silmissä kaikki ne pitkäpiimäiset kokoukset, joita kesällä pidetään, ja joista julkisuuden edustajain täytyy kertoa. Se on kyllä hyvä tapa, että kokoukset asetetaan kesäksi, sillä siitä on ihmisillä aihetta tehdä pieniä huvimatkoja alennetuilla hinnoilla ja mahdollisesti myönnetyillä apurahoilla.
Minä en tänä kesänä vielä ole käynyt muuta kuin yhdessä kokouksessa. Sekin oli raittiuskokous — siis vähemmän kuiva kuin muut kokoukset, sillä siellä käsiteltiin kosteita aineita sekä puheessa että työssä. Kokoushuoneen ulkopuolella istuu joukko seudun nuoria miehiä keskustelemassa siitä, mihin taloon laitettaisiin tanssit, ja arvostelemassa niitä vanhoja vaimoja, jotka kokoukseen menivät "synninhöylät", s.o. virsikirjat, kainalossa.
Kokouksen suuri enemmistö oli semmoista, että raittiuspuheet sille eivät juuri tehneet hyvää, joshan ei pahaakaan: hyvin vanhoja miehiä, jotka jo olivat juoneet juotavansa ja harrastaneet harrastuksensa, sekä heidän yhtä vanhoja vaimojaan. Silmälasit päässä he tuijottivat huoneen peräseinälle, odottaen mitä tuleman piti. Alussa he näyttivät olevan vähä niinkuin epävarmat asiastaan, nimittäin siitä että oliko heidän paikkansa täällä, sillä huoneen koristuksissa ja seinille naulatuissa raittiuslauseissa lienee ollut jotain vierasta. Mutta pian kävi tyytyväisyyden kohaus yli seurakunnan, ja heidän katseensa muuttui varmemmaksi. Kyllä he olivat osanneet oikeaan, sillä tuolta jo astuu pappi suoraan perälle. Arvokkaan tyynesti hän kääntyy yleisöön päin, korjaa kaulustaan, ottaa taskustaan kamman, jolla kaikkein nähden sukii päälakeaan, mutta vaikka hän toisella kädellä koettaa estää hivusten nousemasta uudelleen pystyyn, nousevat ne kumminkin, eikä kampaamisesta ole mitään käytännöllistä hyötyä. Päälaki harrittaa vaan kuin poudan harventama kaurapelto. Tämän julkisen kampaamisen tarkoituksena lieneekin ollut näyttää seurakunnalle, ettei tukan pystyssä törröttämiseen ollut syynä hyvän tahdon puute, vaan harjaksien itsepintaisuus.
Kun tämä osa kokouksen ohjelmasta on suoritettu, astuu papin luokse muuan tärkeän näköinen henkilö neuvottelemaan. Nähtävästi on kysymys siitä, mikä virsi veisattaisiin. Varsinaisten raittiusvirsien puutteessa koetin arvailla, tulisiko sieltä "Niinkuin peura janoissansa'" taikka joku muu tuttu virsi. Mutta ei tullut. Oli minulle ihan outoja värsyjä ja samoin lienevät olleet muillekin, koska seurakunta vain hiljaa hyrisi kuin ampiaiset pesässään eikä uskaltanut oikein ääneen pärähtää.
Seurasi sitte saarna, jonka tekstinä oli tuo raittiuskehotukseen vivahtava raamatunlause: "valvokaat ja olkaat aina raittiit." Pappi kertoi eräästä rovastista, jonka apulaisena hän oli ollut nuoruudessaan. Oikein kelpo mies, etevä saarnaaja, hyvä järjestyksen mies j.n.e., mutta otti joskus lasin, vaikka ei koskaan liiaksi; nyt vuosien perästä näkyy sanomalehdissä uutinen, että hänet on ajaksi erotettu virasta juoppouden tähden. Niin pahe kehittyy viattomasta alusta voittamattomaksi himoksi. Eikä piru kierrä pappilatakaan, vaikka rovasti nähtävästi oli "valvonut" liiaksikin. Mutta valvoa voi niin monella tavalla.
Saarnan loputtua lähti pois se osa yleisöä, joka oli ollut enemmistönä. He eivät tahtoneet jäädä tänne "maailman lasten" kanssa neuvottelemaan maallisista asioista, mutisivatpa vielä mennessään, että huone, jossa kerran on jumalanpalvelus pidetty, on liian pyhä muille kokouksille. Luultavasti he eivät olleet tyytyväiset saaliiseensa; saarnan nuotti ei ollut oikein harras, eivätkä he saaneet kertaakaan itkeä.
Semmoista se on tämä ihmiselämän juoksu. Jos he olisivat olleet muutamia vuosikymmeniä nuoremmat, niin tietysti he olisivat istuneet ulkopuolella, nykyisten nuorten kanssa neuvottelemassa tanssipaikasta. Mutta nyt oli jo jalka raskas ja mieli sitäkin raskaampi, sillä he tiesivät, ettei heitä enää juuri kaivattu missään.