Päästyäni vuoteelleni takasin, tulin ajattelemaan, mikä etevä palvelija minulla sentään on. Eihän ollut mikään mahdottomuus, ajattelin, että tuo luukku olikin tarkoituksella avattu. Ehkä Mari, joka kyllä on maailman menoa oppinut tuntemaan, olikin jättänyt luukun auki, tietäessään minun kuuluvan siihen sukupuoleen, jonka turmeluksesta naiset ovat niin paljon kirjoittaneet. Eihän ihminen voi milloinkaan olla liiaksi varovainen.
Siinä tapauksessa hän olikin tarkoittanut sekä minun maineeni että hänen, vieläpä koko perheellisen onneni, suojelemista. Tätä ajattelin silloin ja olen nyt potiessani ajatellut monasti jälkeenkin päin. Sydämeni on sulaa liikutuksesta ja kiitollisuudesta häntä kohtaan, ajatellessani hänen harvinaista huolellisuuttaan.
Monesta yksipuolisuudesta on Mari minut parantanut. Ennen olin esim. niin kiihkoillen rauhanaatteen kannattaja, että melkein voin pahoin joka kerran, kun näin sotamiehen. Nyt sitävastoin olen kokemuksesta tullut huomaamaan, että tuntuu paljoa turvallisemmalta, jos tietää sotamiehen olevan talossa edes kolmena yönseutuna viikossa — kellarin luukku ei ole lähellä kyökin ulko-ovea. Nyt osaan kyllä antaa sotaväelle sen arvon mikä sille on tuleva sekä yleisvaltakunnallisen että yksityiskyökillisen turvallisuuden kannalta.
Meitä on kaksihenkinen perhe — vaimoni ja minä — joten me välttämättä tarvitsemme ainoastaan kaksi paria kahvikuppia, kaksi matalaa ja kaksi syvää lautasta j.n.e. Tilastollisten havaintojeni nojalla olen kuitenkin jo kauan pitänyt tapanani jokaisella köyriviikolla ostaa kaksi tusinaa kutakin laatua särkyviä astioita. Ja jos siitä on vuoden kuluessa jotakin jäänyt tähteeksi, sen on vaimoni lahjottanut eroavalle palvelijattarellemme, säilytettäväksi hänen vastaista kotiansa varten. Marilta kuitenkin olen saanut sen opetuksen, että kolmaskaan tusina ei ole liikaa. Laskuissani en näet ollut ottanut sotamiestä lukuun; pitäisikö hänen syödä kynsistään?
Meillä ei köyri suinkaan tule olemaan ilojuhla. Surulla erkanen
Marista, tästä korvaamattomasta helmestä palvelijattarien joukossa.
Kuitenkin täytyy minun hänestä erota.
Taisi jäädä kertomattani, että Mari silloin tapaturmayönä kumminkin oli herännyt katkenneitten jalkojeni kolinasta. Varhain seuraavana aamuna hän ilmotti vaimolleni ei aikovansa jatkaa palvelustaan semmoisessa talossa — yh — yh — jossa nuoren turvattoman tytön kunnia — yh — ja maine voi joutua vaaranalaiseksi — yh — yh —, jossa isäntä yökaudet konttaa polvillaan "yhden halpasen" palvelijan sängyn ääressä — yh — yh — yyh — j.n.e. Vaikka vaimoni, ainakin pinnaltaan, näytti olevan selvillä asian oikeasta laidasta, oli hän peräti taipusa Marin lähtötuumiin. Ehkä olivat hänellä omat syynsä. Ehkä ei hän arvostellut Marin ansioita samalta kannalta kuin minä.
End of Project Gutenberg's Iloisia juttuja III, by Kaapro Jääskeläinen