Niin, meille on suuri juhla tulossa. Se suuri pääsinpäivä sekä emännille että piioille. Ja sekä emännistä että piioista. On taloja, joissa tämmöistä juhlaa vietetään neljäkin kertaa kuukaudessa, niin että se lopulta ei enää juhlalle maistukaan. Mutta ne ovat poikkeustaloja. Siellä on rouva "paha", pahempi kuin piru, ja piiat tietysti enkeleitä, sillä muunlaisella luonnolla ei voisi tulla toimeen semmoisessa talossa kahta päivää.
Köyrinä on yleinen väen vaihto. Silloin voi jokainen, huomiota herättämättä ja "pahan" nimeä saamatta, vaihtaa piikaa ja renkiä, ja nämä taas emäntää ja isäntää. Jos vielä isäntäkin saisi vaihtaa emäntää ja emäntä isäntää, menisi ihmiskunta aivan sekasin. Mutta onneksi täytyy heidän pysyä "alallansa", niinkuin vanha katkismus sanoi.
Olen sanomalehdissä nähnyt helläsydämisten ihmisten kirjoittavan pitkiä juttuja "piikain puolesta." Mutta siitä huolimatta tahdon minäkin kantaa korteni saman asian hyväksi. Minulla näet on sellainen luulo, että emännät eivät muita niin usko kuin minua. Sitäpaitsi on minulla erityinen syykin tällä kertaa veisata palvelijattarien ylistystä.
Asia on, nähkääs, semmoinen, että minä nyt olen maannut pari viikkoa vuoteen omana ja siinä tilassa tullut ajatelleeksi yhtä ja toista, joka ennen elämän pauhinassa on saanut väistyä muka "parempain" ajatusten tieltä. Minä olen tullut ajattelemaan niidenkin vaatimattomain olentojen kohtaloa, joita palkkapiioiksi kutsutaan.
Miksi juuri niiden? Sentähden, että he tavallaan kuuluvat siihen asiaan, jonka johdosta minä sairastan.
Se on itsessään murheellinen kertomus. Kuvauksen synkkyyttä lisää vielä se seikka, että se tapahtui yöllä. Minä uneksin matkustavani kaukaisilla mailla ja olin onnellinen, sillä eihän minun valveilla kannata semmoisia matkoja tehdä. Häämatkallanikaan en käynyt kuin Imatralla. Seudut, joita nyt unissani kuljin, olivat pitkän aikaa hyvin viehättäviä, mutta muuttuivat sitte yhä elottomammiksi ja yksitoikkoisemmiksi. Ilmassa vallitsi tappava, polttava tuoksu, jalkani vajosivat polvia myöten pehmeään hietaan. Olin Saharan erämaassa. Vihdoin heräsin, tuskan ja ahdistuksen tunne rinnassani. Minulla oli hirmuinen jano. Iltaseksi olinkin syönyt hiilillä paistettuja suolaisia silakoita.
Aloin hapuilla juotavaa, mutta sitä ei ollutkaan. Mari tapansa mukaan ei ollut muistanut sitä tuoda. Hänellä, polosella, onkin niin paljon mielessä pidettävää. Olin ajatuksissani hänelle sanomattoman kiitollinen, sillä liikunto yön aikana paljasjaloin on ylen terveellistä: vetää veren pois päästä ja siten karkoittaa häijyt unet. Tätä mietiskellen ja puvussa, jota sydämeni pohjasta häpeän teidän edessänne, kunnioitettavat, kunnioitetut ja kunnialliset emännät, astelin kyökkiin vettä hakemaan. Siellä makasi — minä punastun vielä kaikkien naispalvelijainkin edessä pukuni tähden — siellä makasi Mari … peite päällä, huomatkaa se, mutta syvimmässä unessa.
Kyökin oven avattuani olin taas tuntevinani samaa Saharan ilmaa, josta juuri olin päässyt. Sitä tunnustellessani — niin silloin se tapahtui.
En enää muista, millä tavalla sinne oikeastaan tulin. Mutta kun taas löysin itseni, olin pulskasti kaksi vanhaa syltä kyökin lattian alla, pilkko pimeässä kellarissa. Meillä on näet kellari kyökin lattian alla. Ja Mari — hänellä polosella kun on niin paljon muistamista — oli unhottanut luukun auki. Joku turmeltuneempi mies olisi tietysti ensi työkseen kironnut. Ja joku heikompi luonne olisi alkanut huutaa apua. Mutta minä otin ensin selvän siitä, mitä vahinkoa oli tapahtunut. Kerma-astia oli kaatunut, mutta ilokseni havaitsin, ettei siitä ollut korvakaan katkennut. Molemmat koipeni olivat nähtävästi poikki polven alapuolelta — eivät ottaneet päälleen. Kananmunista oli yksi särkynyt auttamattomasti ja toinen vioittunut, ei kumminkaan pahemmin kuin että sitä voi vielä käyttää leipomiseen. Kylkiluita minulta tuskin oli katkennut enempää kuin kolme. Mutta kädet olivat jääneet terveiksi. Ja siitä minä heti kuumiltaan lähetin kiitosrukouksen Korkeuden Herralle, että vielä täksikin köyriksi kykenen kirjoittamaan edes jonkun rivin noiden sorrettujen, väärinymmärrettyjen ja niin usein tylysti kohdeltujen palvelijatar-raukkain puolesta.
Käsieni ja polvieni varassa kompuroin tikapuita myöten ylös kellarista. Pahimmin olin pelännyt sitä, että Mari olisi putoamisestani herännyt, jolloin hänen naisellinen kainoutensa olisi tullut kärsimään minun ajattelemattomasta ja kaikin puolin sopimattomasta esiintymisestäni. Mutta nyt rauhotuin kokonaan, sillä hän näytti edelleen nukkuvan autuaitten unta. Hiljaa koetin laahata itseäni pois koko tienoolta, vaikka en päässyt oikein hiljaa, kun katkenneet koipeni tahtoivat tuontuostakin kolahdella lattiaan.