Matkan varrella yhdyimme taas uusiin suomalaisiin siirtolaisiin. Heitä oli tänne ajanut sama pakko kuin ennen tapaamiammekin: Suomessa ei ole työtä. Monetkin olivat kulkeneet ristiin rastiin koko Suomenmaan, hakien työtä, mutta turhaan. Joku oli lähtenyt asevelvollisuutta pakoon. Italialaisia oli myös paljon menossa länttä kohden, sillä kovin on kurjat olot heidänkin ihanassa isänmaassaan: rosvot ja roistot vallassa.
Neekerit olivat vankkatekoista, kookasta väkeä. Sekarotuisissa näki joskus tavattoman kauniita miehiä. Indiaanit eivät olleet vähääkään pelottavan näköisiä, enimmiten lyhytkasvuisia, niin että tottumattoman oli vaikea heitä erottaa japanilaisista, joita myös täällä matkusteli. Kiinalaisia myös tapasi. Pitkä palmikko niskassa he ovat näköjään kuin savustettuja akkoja.
Ne valkoiset, mitä täällä tuli junaan, olivat tavattoman kookkaita melkein järjestään, kaiketi vanhojen Lännen seikkailijain jälkeläisiä. Käytös huoletonta, retkuilevaa, niinkuin sen, jolle ei koskaan ole mitään tapoja neuvottu. Tärkeimmät taidot heillä näyttivät olevan: tupakanpuru, sylkeminen ja jalkojen ojenteleminen korkealle ilmaan. Päältä nähden olisi ollut taipuvainen epäilemään, tokko kukaan heistä lienee montakaan päivää elättänyt itseään kunniallisella työllä. Niin näyttivät veltoilta heidän runkonsa. Yhtä veltto kuin muu ruumis tuntui myös olevan heidän kielensä. Englannissa vieraankin korva sentään erotti jotain järjestystä tuon suussa pyöriteltävän lihapalan liikuttelemisessa, mutta täällä se näkyi saavan olla ja elää ihan omin valtoineen. Sellaista enkeliskaa kuin he puhuivat osaa vaikka kuka, jos pistää kuuman perunan suuhunsa ja puhuu kieltä mitä tahansa. Jos he eivät ymmärrä teitä, ette tekään heitä ymmärrä — ja niin olette kuitit.
Se alituinen huolenpito ja siirtolaisten vangitseminen oli ensin tuntunut vastenmieliseltä, mutta vähitellen siihen oli tottunut, kun näki että matka sujui hyvin. Senpätähden oikein kaipasimme jonkunlaista ohjausta, kun tultiin Seattleen Tyynenmeren rannalle. Mutta siellä huomasimme, että meidät oli jätetty kokonaan oman onnemme nojaan. Ulos vaan ajettiin junasta, ja siinä sitä seistiin pimeässä muutaman kadun kulmassa. Turhaan odottelimme mitään "agenttia". Miehissä kokosimme kaiken kielitaitomme ja läksimme asemalta tiedustelemaan, milloinka laiva lähtee Victoriaan ja mistä päin se lähtee. Monesta aikaa tapasimme täällä oikein Suomen mallisia virkamiehiä — sellaisia, jotka eivät tietäneet mitään. Lähellä asemaa huomasimme kuitenkin olevan sataman tapaista, ja kun sinne kävelimme, osuimme heti oikealle laivalle, joka juuri oli lähtemässä.
Aamulla tultiin Victoriaan samalla Vancouverin saarella, jolla Nanaimokin on. Saaristo Victorian edustalla tuntui tuttavalta, ja itse kaupunki muistutti jotakuta Suomen rannikkokaupunkia. Savuakaan ei näkynyt, ja rakennukset olivat hauskan ja miellyttävän näköisiä. Nanaimoon mennessä honkametsä, merenlahdet ja hauskat järvet oikein houkuttelemalla houkuttelivat astumaan ulos junasta ja jäämään tänne. Sitäkin tehokkaammin tämä tuttavallisuus meihin vaikutti, kun tähän saakka oli kaikki ollut niin perin vierasta.
Ja kun Nanaimoon tulimme, niin melkeinpä luulimme tulleemme Kotkaan tai
Sortavalaan. Ihmisiäkin tapasimme.
Uudessa maailmassa.
Näitten muistelmieni loppuun oli minulla aikomus liittää vielä joku pätkä, jossa muutamin piirtein olisin kuvannut silmäänpistävämpiä erilaisuuksia "uuden" ja "vanhan maan" oloissa ja ihmisissä. Mutta ennen pitkää huomasin ensimäiset havaintoni erehdyttäviksi, samoin toiset ja kolmannet, niin että mitä yhtenä päivänä panin paperille, sen jo toisena heitin — "uuniin", olin vähällä sanoa, vaikka täällä ei ole yhtään uunia koko valtiossa, ainoastaan "stouveja".
Lähdetäänpä esimerkiksi siitä päästä: lämmityksestä.
Junassa tullessani vallitsi ankara kuumuus, sillä neekeri lapioi kivihiiliä pesään kuin tuskassa. Minä hikoilin ja läähätin kuumuudesta, koettaen mahdollisimman paljon oleskella ulkona vaunusillalla, etten ihan läkähtyisi. Ajattelin, että tuo musta paholainen, neekeri-lämmittäjä luulee muittenkin kaipaavan sellaista lämpömäärää, mihin hänen kirottu afrikkalainen nahkansa on tottunut. Mutta ihmeekseni huomasin, ettei siinä ollut vähääkään liikaa amerikkalaisille matkatovereilleni. Vuoristosta tuli miehiä, joilla oli tuuheat turkit yllä, huopapeitteet jalkojen ympärille käärittyinä, karvakintaat käsissä, ja sittenkin he tässä kauheassa kuumuudessa värisivät sinisinä vilusta. Jos milloin jätin vaunun oven raolleen, niin kiireimmän kautta jo joku vilukinttu hyppäsi sitä sulkemaan. "Kylläpä ovat viluista väkeä", ajattelin, "helvetissäkin nuo olisivat kuin kotonaan."