Pilettiä kysyi jokainen vastaantulija, kunhan vain oli ukko. Minua neuvottiin muutamalle luukulle ottamaan loppumatkalla tarvittavia lippuja. Ajattelin, että ovatkohan täälläkin "aamiaisella" ne herrat, jotka tietävät antaa lipun niin kaukaiseen, pieneen ja syrjäiseen paikkaan kuin Nanaimoon, joka ei edes ole Yhdysvaltain alueella. Mutta ei — eivät olleet aamiaisella. Ensimäinen mies, joka eteen sattui, ryhtyi heti liistaroimaan ja leimaamaan lappuja sellaisella varmuudella ja kätevyydellä kuin olisi kaiken ikänsä tehnyt vain Nanaimon-lippuja. Vajaassa kahdessa minutissa oli valmiina piletti, niin tarkka ja täydellinen, että sillä sai ilman eri maksua vuokra-ajurinkin Chicagossa, kun oli siirryttävä asemalta toiselle. Eri komanto siellä oli kuin Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiön konttorissa Helsingissä.
Kun meitä taas pikkulaivalla vietiin täältä rautatieasemalle, oli jo pimeä. Yön selkään pantiin menemään, että vain pääsisivät meistä. New Yorkista emme olleet muuta nähneet kuin pattereita ja Vapaudenpatsaan, tullihuoneen ja siirtolaispalatsin, muutamia tornin näköisiä rakennuksia ja Brooklynin sillan, joka kaukaa ei tehnyt sen kummempaa vaikutusta kuin Vuoksen silta likeltä. Omaa vapautta meille ei ollut annettu vähääkään, en edes päässyt tupakkaa ostamaan. Mutta junan lähdettyä ilmestyi vaunuun kaupustelija, jolta sain huonoja sikareja kalliilla hinnalla. Tupakka täällä maistaa liian väkevältä suomalaiseen suuhun sekä tuntuu jo Yhdysvalloissa ylen kalliilta, mutta Kanadan puolella se on vielä puolta kalliimpaa. Kaikki muukin junassa myytävä tavara oli meistä hirveän korkeissa hinnoissa. Vasta myöhemmin olemme tulleet havaitsemaan, että dollari useimmissa asioissa on täällä sama kuin markka Suomessa — niin tullessaan kuin mennessäänkin, joten saa väärän käsityksen oloista, jos hinnat laskee Suomen rahaksi.
Junan vauhti ei ollut sinnepäinkään niin joutuisata kuin Englannissa. Kulkea lötköttelivät jotenkin suomalaiseen tapaan. Penkit olivat paraiksi niin lyhyet, että nukkuminen ei missään asennossa käynyt päinsä. Mutta järjestys vaunuissa kelpaisi malliksi Suomeenkin. Kutakin vaunua varten oli jarrumies, joka osotti kullekin sijansa, tuontuostakin lakasi vaunuja ja jonka puoleen sai aina tarvitessaan kääntyä. Siinä toimessa näkyivät pitävän neekereitä, täysi- tai puolimustia.
Ennen pitkää huomasimme itsekin vähitellen muuttuvamme neekereiksi. Jo New Yorkissa vallitsi kivihiilen kirous kaikessa kamaluudessaan, ja nyt kulki junamme Itävaltioitten pahimpain kivihiilipiirien kautta. Väkisin tunkeutui savu vaunuihin, täyttäen silmät, korvat, suut, sieramet ja kaikki. Varsinkin tunneleissa olimme läkähtyä, ja niitä oli tuontuostakin. Aamusella vasta näimme, kuinka kummallisia seutuja oikeastaan kuljimme. Korkeille rumille kukkuloille rata kiipesi kiertäen, kaartaen. Joskus oli kolmekin veturia edessä, ja ähkäin puhkain ponnistelivat, vaikka vedettävänä oli ainoastaan muutamia vaunuja. Kaupungit olivat likaisia, savun peittämiä nekin, niin ettei suinkaan tehnyt mieli asettua asumaan yhteenkään niistä. Kuitenkin kiitämme onneamme, kun matkamme sattui syksyksi, sillä jos kaiken lisäksi olisi vallinnut kesäinen kuumuus, niin kuinkahan olisi selvittykään?
Pittsburgissa meidät komennettiin ulos vaunusta kaikkine tavaroinemme, katsottiin piletit ja kutsuttiin — takasin samaan vaunuun. Huvikseen vain panivat raahaamaan tavaroitamme edestakasin. Mutta mihinkään ostoksille ei päässyt. Entiset eväät olivat lopussa, joten tästä puoleen täytyi pitää yllä henkeään omenilla ja makeisilla, mitä sattui saamaan.
Näistä kivihiilivuorista päästyä alkoi maanviljelysseutu, tasankoa, tasankoa vain silmän siintämättömiin. Kaiketi siellä vilja kasvaa, että tohisee, mutta mistään hinnasta en sinne jäisi elämään, niin oli ikävää ja yksitoikkoista sellainen aukea peltomeri.
Yhä useammin sivuutimme rautatievaunuja, jotka olivat ahdetut täyteen elukoita, lehmiä, lampaita ja sikoja. Katsoimme niihin kuin onnettomuustovereihimme. Meitäkin vietiin, vietiin vain tuntematonta tulevaisuutta kohden. Heidän matkansa päämääränä tietysti olivat Chicagon kuuluisat teurastuslaitokset.
Maanviljelysseudulla toki savu vähän hälveni. Chicagossa jätti meidät se tulinen kiirekin, joka oli ollut seuralaisenamme koko matkan. Saimme lähes päiväkauden odottaa junaa, ja silloin karkasimme katsomaan kaupunkia. Oli jotenkin sellainen kuin Pietari olisi ilman poliiseja ja sotaväkeä. Juomakauppoja ja kapakoita täällä oli joka askeleella, niinkuin muuallakin matkamme varrella oli näyttänyt olevan, mutta yhtään juopunutta en ollut nähnyt sitte kuin Hullissa, jossa erään vastaantulevan merimiehen punakkuus hieman minua epäilytti. Kyllä kai ne täälläkin ryypiskelevät ihmiset, vieläpä oikein asiaksi asti, mutta eivät reuhaa eivätkä hoipertele pitkin katuja.
Maanviljelysseutua seurasivat ruohoaavikot, vielä ikävämmän ja yksitoikkoisemman näköiset kuin ne, joita olimme kulkeneet. Ainoana vaihteluna olivat jyrkkäreunaiset hiekkaharjanteet, jotka olivat aivan nykyaikaisten patterien näköiset. Niitten turvissa mahtaisi Europan sotajoukoilla olla hauska ammuskella toisiaan. Sinne ne mahtuisivat kaikki ja siellä saisivat ketään häiritsemättä tuhota toisensa.
Vihdoin tuli Lännen vuoristo, jylhä ja villi. Juna kulki sellaisia jyrkänteitä, että oikein pelotti, varsinkin kun rautatie rotkojen poikki näytti olevan heikonlaisilla perustuksilla. Aivan kuin kiusalla lisättiin vauhtia juuri näillä pahimmilla paikoilla.