Noitten Venäjän juutalaisten perhe- y.m. suhteista koetettiin laivassa saada tietoja, ettei heitä tarvitseisi kuljettaa takasin Amerikan rannalta. Mutta siinä olikin mutka, kun ei ollut laivassa ketään, joka olisi osannut venäjää ja englanninkieltä. Selvittiin siitä kuitenkin tulkitsemistavalla, joka oli vielä konstikkaampi kuin Suomen kuuluisa käännösjärjestelmä. Eräs suomalaisista osasi venättä, toinen ruotsia ja eräs ruotsalainen englanninkieltä. Suomalainen kysyi venäjäksi ja käänsi vastauksen suomeksi, toinen suomalainen tulkitsi sen ruotsiksi ja ruotsalainen sen käänsi englanninkielelle. Tarkkaa siinä lie tullut, kun asia kulki kolmen tulkin kautta.
Laivamme viipyi 12 päivää Glasgowin ja New Yorkin välillä. Kuului olleenkin alkuaan rahtilaivaksi rakennettu. Jotkut enemmän matkustaneet kehuivat toisia linjoja paremmiksi kuin "Anchor", mutta toisten kertomuksista päättäen ei erotus taida olla suuri. Siirtolaista kohdellaan kaikkialla siirtolaisena.
Maata tulee vähin ikävä, kun viikkomaäriin näkee vain vettä ja taivasta. Ja ihmisiä alkaa kaivata, ollessaan pitemmältä juutalaisten ja irlantilaisten parissa.
Kun parisen viikkoa on suljettuna valtamerenlaivaan, muodostuu se ikäänkuin omaksi maailmakseen, jonkunlaiseksi kokonaisuudeksi, jonka puitteihin täytyy asettaa elämänsä, tahtoipa taikka ei. Ja olihan siinä yhteiskuntaa kerrakseen siinäkin, 1032 henkeä, eli enemmän kuin Naantalin kaupungissa asukkaita. Laivaväkeä oli 130 miestä, lääkärit, parturit, leipurit ja kaikki siihen luettuina.
Harvoin nähtiin toisia laivoja, ehkä puoli tusinaa koko matkalla. Onhan se Atlanti sentään siksi avara, että vaikka samojakin suuntia kuljetaan, ei toisiaan nähdä kuin sattumalta. Liena jo alkoi epäillä, tokko siellä maata onkaan toisella puolella, ja väitti laivan eksyneen pois oikealta kulkuväylältä. Oli täysi työ todistaissa hänelle, että täytyyhän se Amerikka jossain täälläpäin löytyä, koska satojatuhansia suomalaisiakin jo oli sinne siirtynyt samoja teitä, mitä mekin olimme kulkeneet ja mihin meille oli piletti myyty. Nytpä voin kuvitella Kolumbuksen ja hänen toveriensa tunteita, kun ei kukaan ollut ennen kulkenut näitä matkoja. Varma sen Kolumbuksen täytyi olla asiastaan, kun hidaskulkuisilla purjealuksilla uskalsi yrittää ja sitkeästi vaan pyrkiä eteenpäin, vaikka kuukausi meni kuukauden perästä maata näkemättä ja vaikka kaikki toverit epäilivät, koko maailma epäili.
Vihdoin alkoi laivallamme huhu kertoa yhä lisääntyvällä varmuudella, että ennen pitkää jo ruvetaan tulemaan maihin. Eräänä iltana tiedettiin sanoa, että seuraava yö olisi viimeinen merellä. Myöhään me silloin oleskelimme kannella. Ja kun pimeni ilta, niin jopas pilkotti etäältä laivojen merkkitulia useampia, ja vilkkumajakan ystävälliset silmäniskut huomattiin aamupuolella yötä. Nyt ei maa enää voinut olla kaukana. Päivän valetessa nähtiin saaria häämöttävän kaukaisuudessa.
Poikki Amerikan.
Amerikan rantaa lähestyessä ensimäisinä pöyhistelivät rintaansa — uhkaavan näköiset patterit. Tekipä se kaikkea muuta kuin vierasvaraisen vaikutuksen. Sodan ja vainon henki on anastanut valtaansa tämänkin "vapauden maan", se ajatus ehdottomasti nousi mieleen noita varustuksia katsellessa. Nolona siellä seisoi Vapauden patsas vallituksien välissä, ikäänkuin olisi itsekin ymmärtänyt, ettei hänellä enää täällä ole oikea sijansa. Se lieneekin vapauden muistoksi pystytetty, kuolleen, menetetyn vapauden.
Siirtolaisten maihinnousu ansaitseisi oikein eri luvun, niin siinä oli paljo mutkia, tarpeetonta, joshan tarpeellistakin muodollisuutta ja raakuutta. Mutta minun kynäni, vaikka se ei ole paha säästämään väriä, on kuitenkin voimaton luomaan tästä oikeata kuvaa vähällä vaivalla. Olisi pitänyt olla valokuvanottaja mukana. Ensinnä meitä ulkona satamassa marssitettiin kannella kuin sotaväkeä. Jälkeenpäin kuulin, että laivaan oli saapunut amerikkalainen lääkäri ja että hän tarkasti terveyttämme tässä marssissa. Minä häntä en huomannut koko otusta, tallustelinhan vain siinä missä muutkin.
Tullimiehet täälläkin penkoivat tavaroitamme, joitten muassa meidät pikkulaivalla lähetettiin "siirtolaispalatsiin" Ellis-saarelle. Se oli avara rakennus ja täynnä väkeä. Joshan vain on joka päivä yhtä paljon tulijoita, luulisi Amerikan piankin saavan täytensä. Viranomaisten kohtelu siellä joka askeleella tarkoitti osottaa meille, kuinka vähän tervetulleita olemme tähän maahan. Varsinkin juutalaisia ja italialaisia näkyivät pitävän lujilla. Paljain päin ja kieli ulkona suusta he kulkivat — kielestä näet joku asianomainen katsoi terveydentilaa. Meitä ei sentään niin tarkoin tutkittu, vaan nimet kysyttiin ja rahat. Kuului pitävän olla vähintään 30 dollaria taskussa (nykyään pitää olla 50 dollaria, ja muutenkin on siirtolaistarkastusta silloisesta paljo kovennettu), jos mieli päästä eteenpäin. Jollakulla meistä oli se summa, ja silläpä sitä mentiin kaikki. Yksi kun oli läpässyt tarkastuksen, pisti salaa rahat toisen taskuun, tämä taas kolmannen j.n.e. Olihan se niinkuin amerikkalaista alkua amerikkalaiselle elämälle. Kun sitte yksi työnnettiin menemään yhdestä ovesta, toinen toisesta, katosivat meiltä matkatoverimme, niin että heitä emme sen perästä enää nähneet. Jäähyväisittä täytyi erota.