Joku muinaistutkija varmaan tuntisi itsensä onnelliseksi tällaisen tuhatvuotisen viljelyksen keskellä, mutta minä hänessä en luulisi viihtyväni montakaan päivää. Ikivanha sivistys on lyönyt leimansa kansaan, niin että ulkonainen käytös niin ylhäisellä kuin alhaisella on eräissä suhteissa hämmästyttävän kohteliasta. Kadunlakasija ja rantajätkä puhuttelevat toisiaan aina "herraksi", kelvollisia kirous- ja haukkumasanoja tuskin lienee koko kielessä, ja jokaista käskyä tai pyyntöä seuraa kohtelias "pliis", joka tosin tinkapaikassa lausutaan siksi pontevalla äänenpainolla, että minä sitä ensin luulin kiroukseksi. Kaikessa komentamishommassa englantilaiset käyttävät sanomattoman rumaa ja kovaa ääntä, vaikka kieli tavallisissa oloissa kuulostaa meikäläisen korvaan lapsekkaan pehmeältä, ja yleinen puhuttelutapa tekee miellyttävän hillityn ja tuttavallisen vaikutuksen.
Irlannin rannikolla tuli laivaan lukuisa joukko irlantilaisia siirtolaisia, tuntuvasti enemmän kuin kaikkia muita oli yhteensä. Jo kaukaa näki, että irlantilaiset olivat aivan eri rotua kuin englantilaiset. Vaikka he olivat herraskaisesti puettuja, loisti jokaisen olemuksesta sivistymättömyys, typeryys ja alkuperäinen luonnonraakuus. Tuskin olivat he päässeet laivaan, kun hyökkäsivät ruokapöydän kimppuun ahneudella sellaisella, ettei olisi luullut heidän viikkokausiin nähneen ruokaa. Kyllä ei ollut niillä pojilla aavistustakaan kohteliaisuudesta, ei edes yksinkertaisimmista ihmistavoista. Miehet olivat tanakkaa tekoa, lurjusmainen ilme kasvoissa. Naiset maalatuita, mauttoman koreissa pukineissa ja kovin kesyjä, niin peittelemättömän kesyjä, että Helsingissä he olisivat jokaikinen arvelematta joutuneet poliisin kirjoihin — vaikka ei Helsingissäkään siveellisyys aivan arinta laatua ole. Mutta nämä eivät kaihteneet mitään. Retkuivat milloin minkin miehen kaulassa, olipa se juutalainen tai turkkilainen, ja häpeämättä tarttuivat kiini kehen sattui. Jos eivät onnistuneet saamaan miestä käsiinsä, puristelivat ja maasivat edes toisiaan.
Juutalaisten ja irlantilaisten ruokahalua katsellessa näytti siltä, ettei siivompi väki täällä saa mitään suuhunsa. Kadehdittavia nuo herkut tosin eivät olleet, varsinkaan niin likaisissa oloissa kuin niitä tarjottiin, mutta vanhasta tottumuksesta vatsalla kuitenkin oli omat vaatimuksensa. Molemmat edellämainitut kansallisuudet näyttivät tässä liassa olevan kuin kotonaan. Torakatkin, joita laivan siirtolaisosasto kuhisi täpösen täynnä, olivat heille mieluisia leikkitovereita. Heikäläisten mukana kait niitä alkuaan oli tullutkin laivaan. Onneksi nousi heti ensimäisenä yönä Atlannille tultua hyvänlainen tuuli. Siitä oli seurauksena yleinen oksennuskonsertti. Kaikenkieliset yhtyivät samaan "yöö"-virteen, jota hellittämättömällä hartaudella veisasivat pari kolme vuorokautta yhteen painoon. Irlantilaiset olivat merisairaina kaikki tyyni, samoin juutalaiset, joten heistä ei ollut muuta haittaa ruoka-aikoina kuin että oudonpuoleista pöytäkonserttia pitivät ympärillä olevissa kopeissaan. Meitä se ei häirinnyt eikä säälittänyt vähääkään, meitä pohjoismaalaisia. Söimme hyvällä maulla jos jonkun näköisiä ja makuisia sekotuksia, salaa nauttien niistä kärsimyksistä, joilla kohtalo rankasi vastenmielisiä matkatovereitamme. Vaikka tahtoihan siihenkin lopulta kyllästyä. Kun yöllä satuin heräämään kovemmasta laivan heilahduksesta ja ylt'ympärillä kaikuivat puolen tuhannen siirtolaisen yökötykset — toiset kiukkuisia, uhkamielisiä, toiset jo masentuneita ja nöyriä — juohtuivat monasti mieleeni järkevän ihmisen kärsimykset ollessaan suljettuna houruinhuoneeseen, raivoavain hullujen ympäröimänä. Naiset ne osasivat koketeerata meritaudillakin: vetelän ja avuttoman näköisinä makailivat mielestään "plastillisissa" asennoissa, hiukset hajallaan ja paljastellen niitäkin paikkojaan, joita toki muulloin pitivät peitettyinä.
Mutta annas kun pääsi irlantilaislauma taas jaloilleen, niin kyllä sai ruoka kyytinsä. Juutalaiset koettivat pitää puoliaan varastelemalla suoraan laivan ruokavarastosta. Siihen keinoon täytyi meidänkin lopulta turvautua. Kun emme viikkokausiin saaneet suolakalaa, alkoi suolainen silli niin voimakkaasti kummitella mielessä, että kiusaus voitti minut, varsinkin kun Liena, jonka luonto ei koko aikana voinut suvaita siirtolaisruokia, useasti valitti ikävöitsevänsä samaa taivaallista herkkua. Minä tiesin, missä laivaväellä oli avattu sillitynnyri, ja yhtenä pimeänä yönä hiivin sinne, kavalalla välinpitämättömyydellä lähestyin tynnyriä, pistin äkkiä käteni sinne ja syvältä suolavedestä pyydystin rasvaisen sillin. Vilkasin ympärilleni — ei mitään vaaraa — kaappasin toisen vielä yksin tein. Oi, miltä ne maistuivat silloin! Oli meillä juhla sinä yönä, Lienalla ja minulla! En olisi ikänä uskonut, että halveksittu silliraukka eräissä tapauksissa voi maistua niin hyvältä. Raamattu sanoo, että "varastettu leipä on makia", mutta kyllä se on poikaa varastettu sillikin.
Pitemmälle en itse jatkanut varkausuraani, vaan ilmaisin löydön ovelalle juutalaispojalle, joka kiitollisuudesta sittemmin aina antoi minulle osan saaliistansa. Liena puolestaan aikaa myöten oppi kerjäämään. Laivan leipureilta hän silmäyksillään vietteli höyryäviä leivoksia, toipa kerran kyökistä kokonaisen lintupaistinkin. Jos tätä matkaa olisi kestänyt kauemmin, niin kelpo kansalaisia Amerikka meistä olisi saanut. Ja sittenkin olimme me viattomimpia koko joukossa. Toiset varastivat ja kerjäsivät monta vertaa enemmän ja julkeammin. Eikä se synniltä tuntunut, kun näki laivan ruokavaroja säästämättä heiteltävän mereen — ämpärittäin kaadettavan parasta ruokaa, joka luokkamatkustajilta oli jäänyt tähteeksi. Tällainen lienee sääntönä Atlanninlaivoissa, koska suuri parvi kalalokkeja oli tiennyt lyöttäytyä mukaamme, seuraten meitä yli aavan valtameren aina Amerikan puolelle. Heillä oli hyvät päivät. Mutta siirtolaisia kiusattiin nälällä siihen määrään, että pakosta jouduimme sangen arveluttaviin keinotteluihin henkipitimiksemme.
Irlantilaiset, kun näkivät olevansa suurena enemmistönä, alkoivat meritaudista virottuaan hieroa tappelua toisten kansallisuuksien kanssa. Varsinkin juutalaisia he koettivat ärsyttää, syljeskellen kuin poikarakit näitten vaatteille ja kasvoille. Juutalaiset silloin ottivat esille hebrealais-englantilaisen kielitulkkinsa ja huutelivat siitä sopivia herjaussanoja vainoojilleen. Kun kielitulkki loppui, ulvoivat yhteen ääneen kuin arosudet: "huu-uu!" Käsikähmää ei syntynyt, sillä molemmilta puuttui rohkeutta alottaa. Irlantilaisten sivistyskantaa kuvaavana seikkana on lisättävä, että heidän parhaat pukarinsa olivat toisen luokan matkustajia, jotka tällä tavoin syljeskelemällä huvittelivat itseään. Olen aina ollut myötätuntoinen sorretuille irlantilaisille, mutta jos satunnaisesta matkustajaryhmästä saisi tehdä mitään päätöksiä, niin eipä moinen kansa ansaitsisi sääliämme.
Oli Irlannin siirtolaisten joukossa kuitenkin yksi miellyttävä nuori mies, pitkä, solakka, tummasilmäinen soittelija, joka nähtävästi oli sivistynyttä alkuperää. Alituiseen hän huilunsa lempeillä sävelillä huvitteli ikäviä iltojamme. Oikeinpa jäimme suu auki kuuntelemaan, kun sieltä tuli tuttujakin säveleitä, sellaisia kuin "Talvi on nyt laannut raivoomasta" ja "On mulle Suomi suloisin, vaan Häme siitäi kallihin". Tuskin uskoimme korviamme, mutta sitte ajattelimme mahdolliseksi, että nuo sävellykset oli kaukaa ulkomailta Suomeen lainattu. Meistä tuli ystävät tämän irlantilaisen kanssa. Kerran iltahämyssä hän minulle salavihkaa antoi taskustaan keksileivoksen, jonka oli onnistunut jostain laivan nurkasta "kahvaamaan". Minä tähän kohteliaisuuteen vastasin varastetulla sillillä — ja toveruus oli perustettu.
Juutalaiset soittelivat huuliharppua. Illoin oli kannella kilpasoittajaiset ja tanssiaiset, joissa kumpikin kansallisuus koki panna parastaan. Venäläinen "prissakka" teki hauskan vaikutuksen, mutta yleensä olivat irlantilaiset tanssit viehättävämpiä. Nämä tanssitilaisuudet näyttivät olevan irlantilaisnaisten elämän tärkeimmät hetket. Kaiken päivää he esiintyivät keskentekoisina, sen puolesta että heidän hiuksensa — luonnostaan varsin kitukasvuiset — olivat kierrettyinä käherrysneulojen ympärille, joitten välistä paljas päänahka pilkisteli. Mutta illan suussa nuo samaiset "kiharat" töröttivät kaikessa loistossaan. — Nuoremmat olivat enimmiten rehellisesti hampaattomia — olivat kaiketi olleet huonoissa tienioissa vielä —; vanhemmilla oli tekohampaat tai omien jäännökset kimaltelevalla kullalla paikattuina. Tällaisessa asussa ynnä paksu puuteripaklaus ja maali päällä he esiintyivät kaikilla ensi luokan kaunottaren eleillä.
Laivassa oli lääkärikin, joka kerran päivässä tarkasti siirtolaiskoppeja. Mies oli jotenkin yhtä tieteellisen näköinen kuin Suomessa eläinvälskärit. Hänen tarkastuksiensa jälkeen näyttivät torakat yhtä virkeiltä ja elämänhaluisilta kuin ennenkin; mätänevä laivan lihavarasto levitti läkähdyttävää löyhkäänsä läheisiin koppeihin, ja pesuastiat pysyivät täynnä oksennusta perille saakka, kun ei kukaan viitsinyt niitä tyhjentää ja puhdistaa. Silmiä pestiin varkain juomavedellä, vaikka siitä oli ankarasti kielletty. Oltiin juovinaan, mutta puhallettiin vesi suusta kämmeniin ja huuhtastiin kasvot. Tarkastuksien ajaksi komennettiin kaikki ylös kannelle, ettei ketään jäänyt valituksia tekemään. Muutamia päiviä ennen maalletuloa lääkäri rokotti niitä, joissa ei näkynyt rokotuksen jälkiä. Varsin vaarallinen temppu, sillä mokoma puoskari voi helposti saada aikaan verenmyrkytyksen. Arvaahan sen, ettei kelvollisen lääkärin kannata olla niillä palkoilla, mitä ahnaat laivayhtiöt maksavat.
Oli laivalla lasarettikin, joka samalla teki putkan virkaa. Eräs viinahullu siellä oli selviämässä ja sittemmin muuan toistakymmentä alottava poika, joka meritaudin tuskissa oli etsinyt juomavettä, mutta saanut käsiinsä suuren viinapullon ja, kuten kerrottiin, erehdyksessä tyhjentänyt sen. Luonnollisesti ei laivan lääkäri voinut pelastaa pojan henkeä, vaan hän kuoli ja haudattiin. Pari lautaa kahden puolen ruumista rautakahleilla kiini ja sitte laivan sivuportista mereen. Olihan siinä pappikin siunausta lukemassa. Ei niin pahaa paikkaa ole, missä ei olisi pappia. Tälläkin laivalla sanottiin niitä olleen kokonaista kolme kappaletta matkustajina. — Sitte siirtyi lasarettiin pojan äiti, joka oli sairastunut surusta tai pelosta, kun noin kävi pojalle, joka hänen olisi ollut vietävä Amerikassa olevan isän luo. Kun edellä kerrotut sylkemis- ja ulvomisharjoitukset sekä myöhään yöhön kestävät meluisat tanssit pidettiin juuri lasaretin oven ulkopuolella, voi arvata, kuinka rauhallista siellä oli sairastella ja kuoleman kanssa kamppailla. Lääkärillä luonnollisesti ei ollut aavistustakaan siitä, että tuollaiset pikkuseikat mitään vaikuttaisivat heikon potilaan vointiin.