Vihdoin tulimme likomärkinä kurjannäköiseen siirtolaismajaan, mutta meitä ei viety sisälle huoneihin, vaan pihalle katoksen alle, koska meidän vielä samana iltana piti päästä junalla jatkamaan matkaa. Täällä tarjottiin kahvia, oikeata siirtolaiskahvia, joka täst'edes oli kauhunamme koko matkan aina perille saakka. Suomessa ei löydy mitään, mitä voisin sen makuun verrata. Mahdollisesti saisi sitä syntymään, jos keittäisi sekasin tervaa, siirappia ja piimänsintua — kolmia kutakin — sillä niille kaikille se maistui. Liena joi sitä ainoastaan tämän kerran ja uskoi sillä. Minä maistelin joskus myöhemminkin, siinä hurskaassa toivossa että se ehkä matkan varrella muuttaisi makuansa mutta sitä se ei ihmeeksikään tehnyt. Jos kahvia tahtoo Amerikkaan mennessään juoda, on paras ottaa mukaansa omat kahvit ja kahvineuvot. Ikävä tulee muuten.
Kovalla huudolla ja melulla vietiin kullekin linjalle lähtijät eri juniin. Meitä oli ainoastaan 5 Anchor-linjalle kuuluvaa: Liena ja Kaapro, kaksi maalaria ja yksi kirvesmies, kaikki Helsingistä. Muutaman vaunun sivusta avattiin ovi eri osastoon, johon hyvin mahduimme. Vaunut ovat täällä pian puolta kapeammat kuin Suomessa, jaetut osastoihin, joissa on ainoastaan kaksi vastakkain olevaa penkkiä. Sivuilla olevat ovet, jotka samalla tekevät akkunan virkaa, avataan ja suljetaan ulkoa, joten matkalla ollaan täydellisessä vankeudessa. Kun vaunuissa ei ole juomavettä eikä mitään mukavuuslaitoksia, kävi olo pitemmän päälle varsin tukalaksi. Siihen aikaan kuin tuommoinen vaununmalli on keksitty, lienevät ihmiset olleet umpinaisia. Asemillakaan ei näkynyt missään vettä eikä muuta.
Liikkeelle lähdettyä juna sillä kertaa pyyhkäsi sellaista vauhtia, että päätä huimasi. Pian tällä menolla matka katkiaa. Suuret kaupungit, sellaiset kuin York, Edinburgh, y.m. vilahtivat ohi kuin näyssä vaan. Joillakin asemilla konduktööri reippaasti riuhtasi oven auki, lausui pari kolme sanaa, joista viimeinen aina oli "pliis!" (please = tehkää hyvin!) Silloin näytimme hänelle piletit. Mies leikkasi loven ja katosi, lukiten oven jälkeensä. Mutta muutamalla asemalla konduktööri ei niin vähällä lähtenytkään, vaan piti ovea auki, huitoi käsillään ja huuteli "aut, aut!" Kyllähän me helsinkiläiset sentään senverran tajusimme, että ulos se meitä käskee, mutta luulimme hänen erehtyneen ja huusimme vastaan "Glasgow, Glasgow." Sillä sen tiesimme varmaan, ettei vielä oltu Glasgowissa. Siitä huolimatta konduktööri vaan piti päänsä, ja meidän täytyi poistua. Asemalla osotettiin meille ylöspäin nousevia portaita. Läksimme taivaltamaan. Porrasten yläpäässä alkoi pitkä katettu käytävä, jonka loputtua laskeusimme toisia portaita alas. Silloin olimme taas asemasillalla. Jo pääsi meiltä nauru. Olimme kulkeneet ainoastaan rautatien toiselle puolelle, mutta ylhäältä, ei maata myöten. Kohta saimmekin nähdä, että täällä olisi vaarallista lähteä kiskoille kompuroimaan, niinkuin Suomen asemilla. Junia pyyhki ohi tulimmaista vauhtia, tullen pimeästä ja kadoten pimeään kuin noidannuolet. Ei niille soitettu eikä laulettu, ei ne huutaneet, ei viheltäneet. Amerikan puolella samaten lähtevät ihan äänettömästä päästä. Itse saat pitää varasi, jos mukaan haluat.
Hetkisen odoteltua saapui juna, johon meidät ohjattiin. Ja niin sitä taas mentiin kuin viimeistä päivää. Aamun valetessa huomasimme tultavan Glasgowiin. Asemalla oli agentti vastassa. Hän vei meidät ja tavaramme siirtolaishotelliin, jossa oli joukko Amerikkaan meneviä jo ennen meitä, kolme suomalaista, ruotsalaisia, norjalaisia, Venäjän juutalaisia, saksalaisia, rumaanialaisia, joku ranskalainen, puolalainen j.n.e. Suomalaiset olivat lähteneet "Polariksessa" viikkoa aikasemmin kuin me, mutta rajun myrskyn tähden oli "Polaris" myöhästynyt ja he saaneet viikon päivät odottaa Glasgowissa. Nyt sanottiin päästävän Atlannin laivaan jo puolenpäivän aikoina.
Glasgowia vähä katselimme. Sumuinen, savuinen ja kurainen se oli niinkuin koko Englanti. Rakennukset lienevät alkuansa olleet kauniita ja puhtaita, mutta kivihiilen savu ne kaikki likaa ja mustaa, niin että kovin näyttävät murheellisilta.
Vaikka ilma oli kylmän kostea ja kadut vetelän kuran vallassa, ei täällä näkynyt käytettävän palttoota eikä kalosseja. Mutta hyvin ne olisi tarvittu. Tupakan kalleuden takia ei Englannissa ainakaan nykyisin polteta paperossia eikä sikareja, vaan herrasmiehetkin kävelevät pitkin katuja piippunysä hampaissa.
Pitkiä, erinomaisen pulskia miehiä näkee Englannissa paljo. Poliisitkin olivat kuin Olympon jumaloita — ne harvat, mitä oli; viittä enempää en tullut näkemään koko Englannin matkalla. Amerikan englantilaisperäiset miehet ovat myös enimmiten vartevaa, kaunista väkeä, mutta heidän naisensa eivät vähääkään ole minun makuuni. En vielä ole nähnyt yhtään, mihin kannattaisi vaihtaa Lienaani. Pieniä laihoja tallukoita ovat useimmat. Pitemmät taas hartevia, soukkalanteisia, puikkosääriä, kuivia kuin kapahau'it. Mutta englantilaiseen silmään ne voivat näyttää hyvinkin viehättäviltä. Luultavasti he puolestaan eivät näe minun Lienani miellyttäväisyyksiä. Ja parasta se onkin. Eletään vaan molemmat omillamme.
Atlannilla.
Halki Englannin olimme kulkeneet — Englantia näkemättä. Sillä oikeastaan me emme olleet kulkeneet, vaan meitä oli kuletettu kuin tavaramyttyjä vinhaa vauhtia läpi koko yön. Pilkko pimeässä olimme nähneet ainoastaan silloin tällöin tulia tuikuttavan. Niistä emme voineet tehdä muuta kuin yhden johtopäätöksen, sen nimittäin, että katuvalaistus Englannissa on vuosikymmeniä jälellä Suomesta. Öljylamppua tai korkeintaan kaasua he polttaa tuhrustavat, niinkuin meidänkin esi-isämme aikoinaan kuuluvat tehneen. Mutta sähkön käyttäminen valaistukseen näytti heille olevan kokonaan tuntematon.
Englantia näimme vasta Englannista lähdettyämme. Kulkiessamme Atlanninlaivalla Glasgowista alas Clyde-virtaa ja samannimistä kapeaa merenlahtea oli keskipäivä, ja sumu ihmeeksi sen verran ohennut, että saattoi nähdä muutamia syliä eteensä. Kun Glasgowin laivatelakat — maailman suurimmat, olen kuullut sanottavan — vihdoinkin loppuivat, alkoi maaseutu. Viljeltyjä olivat ne rannikot, viljeltyä kaikki minkä suinkin viljellä voi. Vihreät nurmikot kiipesivät kauas ylös vuorten rinteille. Ja vuoria oli niillä rannoilla, rumia alastomia kukkuloita. Metsää ei missään näkynyt, ainoastaan pieniä vesakoita siellä täällä ja istutettuja puistoja kylien tienoilla. Aitojen sijasta oli peltotilkkujen välissä pensasrivejä. Mistäpä siellä olisi ottanut aidakset? — Rakennukset olivat ikivanhan näköisiä, peräti outoja muodoltaan, meistä ikäviä ja synkkiä kuin Suomen vanhimmat herraskartanot. Muutamat olivat muinaisaikaisia linnoja, arvatenkin aatelisten asuntoja. Suomessa sellaiset jo ovat raunioina, mutta täällä niissä näytti vielä olevan asukkaat.