Etukannella parveili siirtolaiskansa, miehet tarkastellen laivan taklausta tai oukaillen taivaanmerkkejä, naiset suorien hivuksiaan. Toiset olivat merisairaita. Eräskin äiti makasi kannella niin voimattomana, ettei jaksanut jäsentä järkäyttää, kolme pientä lasta itkien ympärillä. Kun vielä muistan, kuinka armottomasti vaimoja ja lapsia raastettiin ja tuupittiin siirtolaismajoissa y.m. tungospaikoissa, varotan hartaimmasti kenenkään kutsumasta Amerikkaan perhettään muuten kuin sovittamalla niin, että he saavat luotettavan miehen turvakseen matkalla.
Kööpenhamina oli Lienan mielestä pienempi, likaisempi ja monin verroin ikävämpi kaupunki kuin Helsinki. Eikä minulla ollut sydäntä väittää vastaan. Ikävä oli ilmakin, sateinen. Näköjään olivat tanskalaiset pyöreän pehmeää väkeä, niin että tuskin saattoi uskoa tuon kansan kerran maailmassa pitäneen vallassaan Englantia, Norjaa, suurta osaa Ruotsia, Itämeren etelärannikkoa aina Rääveliä myöten, vieläpä ryöstäneen Suomen Turkuakin. Mutta ehkä olivat silloiset tanskalaiset luisevampia kuin nämä nykyaikaiset meijerimiehet. Tilaston mukaan juopotellaan Tanskassa kovasti, ja sepä se lamauttaa tarmon kansasta, samalla kuin pöhöttää ruumiin.
"Myrskyinen Pohjanmeri" oli meidän mennessämme rasvatyyni. Kaikki olivat jo vironneet ja koettivat ruokapöydässä mahdollisuuden mukaan ottaa velkansa takaisin. Syksy oli unhottanut muut pahat tapansa, paitsi sadetta vihmoi alinomaa. Senkin vuoksi uni maistui mainiosti, ja sitte makuun päälle hyvät ruuat.
Sumujen maa.
Enemmän kuin luvallisesti rohkea on sillä miehellä ollut mielikuvitus, joka on teoksensa nimeksi keksinyt sanayhtymän "Iloinen Englanti." Rikas voi Englanti olla, ylpeä vapaista laitoksistaan ja alusmaittensa laajuudesta, valtias merellä ja mikä hyvänsä, mutta iloinen se ei saata olla — tämä ikuisten sumujen, alituisten sateiden ja ainaisen savun maa. Helvettikin on hauskempi, sillä eihän siellä toki aina sada.
Jo kauas merelle ulottuvat Englantia verhoavat sumu- ja savupilvet. Täytyi uskoa, mitä monasti olin kuullut, että Lontoossa on paljon ihmisiä, jotka eivät ijässään ole kertaakaan nähneet aurinkoa. Kuinkahan suuri nautinto sellaisillakin ihmisraukoilla on Jumalan luonnosta ja elämästään! Jo ensi tutustuminen kivihiilen savuun saattoi minut vihamieheksi koko kivihiilelle. Nyt pidän tuota ainetta ihmiskunnan neljäntenä vitsauksena, yhtä pahana kuin kirkko, viina ja kullan mahti.
Hulliin päästessä kului lähes kokonainen päivä odotellessa nousuvettä, tullauksessa ja siirtolaisten lajittelussa. Eri linjoille menevät jaettiin eri parviin, joista ei ollut lupa mihinkään poistua.
"Ei ne buurit sentään vielä ole kaikkia enkelsmanneja kerinneet ampua", oli jonkun siirtolaisen ensimäinen havainto laiturille tullessa. Olihan niitä siellä vielä koko joukko, pitkiä komeita miehiä. Mutta sodan vaikutuksia tuntui kaikkialla. Hevosiakaan ei ollut enää jälellä muuta kuin niin suunnattoman suuria, ettei niitä oltu saatu mahtumaan mihinkään kuljetuslaivoihin. Niin isoja hevosia ei kukaan meistä ollut ennen nähnyt. Jalatkin olivat paksut kuin kuusen juurakot ja kauhean karvaiset. Mutta pantiinkin niille kuormaa, pienen laivan lasti itsekullekin.
Toinen sodan vaikutus tuntui tullissa. Suomessa oli minulla sellainen käsitys, että Englanti yhä vieläkin on vapaakaupan maa ja että tullaus siellä sentähden on vain muoto-asia. Mutta buurisodan äärettömät kustannukset kootaan väkijuoma-, tupakka- ja kivihiiliveroilla, jonka vuoksi juoma- ja tupakkatavarat nykyisin ovat Englannissa hirveän kalliit. Niinpä maksaisi vaivan kuljettaa niitä aineita muista maista, jos ei olisi tulli esteenä. Salakuljetuksen varalta nuuskitaan matkustajainkin tavarat. Mutta selvästi näkyy, että tämän vapaan maan viranomaiset vastenmielisesti tekevät tehtävänsä, jota he sydämessään pitänevät ala-arvoisena. Ei sinnepäinkään ole sitä innostusta kuin Terijoen tai Valkeasaaren tullimiehillä. Useimmilta he ainoastaan kysäsivät, oliko arkuissa sikareja tai muuta kallista tupakkaa. Jos siihen vastasi kieltävästi, ei arkkuja vaadittu aukasemaan. Mutta joka ei osannut vastata mitään, pian joutui avaamaan. Niinpä suinattiin tarkoin senkin metodistinaisen käsilaukku — hän kun oli umpisuomalainen — ja tullimiesten iloksi löytyi siitä sikarilaatikko, mutta tarkemmin tutkittaessa havaittiin sen sisältävän hänen ompelutarpeitansa.
Sitte lähdettiin meitä pimeässä ja sateessa viemään pitkin Hullin kuraisia katuja. Oli siinä kiertelemistä. Oppaamme aina käänteissä laski, että lukumäärä oli täysi, ja väliin jätti meidät hetkeksi seisomaan kadulle siksi aikaa kun itse pistäysi kapakassa ryypyllä. Minkäs hänen teit? Mihinkään et osannut omin päin ja haukkumaan et kyennyt tuntemattomalla kielellä. Toisinaan liittyi saattojoukoksemme likanaamaisia katupoikia, pitäen vihoviimeistä lystiä. Ja syytä heillä oli, sillä hassunnäköistä matkuetta me tosiaan olimmekin. Liena jo alkoi tuskaantua. Mutta hän rauhottui, kun selitin aseman luonnolliseksi. Nyt emme enää olleet ihmisten kirjoissa, vaan siirtolaisten. Toinen luokka mukavuuksineen, ihmisarvoineen kaikkineen oli nyt ollutta ja mennyttä.