Luomistarun mukaan on ihminen — alussa sama kuin "mies" — luotu maan tomusta, ja nainen luotu miehen kylkiluusta. Mutta minun Lienani on tässä kohden poikkeus muista naisista. Häntä ei ole luotu miehen kylkiluusta, ei ainakaan minun, sillä ne ovat kaikki tallella. Ei häntä voi sanoa edes kalanluista kyhätyksi, vaikka hän nuorempana on pitänyt korsettia. Ne hän on hyljännyt jo aikaa, joten hän nykyään on miellyttävän pehmeä kosketella.
Lienani on kuin onkin maan tomusta luotu. Mutta ei ylimalkaan maan tomusta, vaan erityisesti ja yksinomaan Suomenmaan tomusta. Kun hän tuli mukaan, tuntui kuin olisi kappale Suomenmaata lähtenyt kanssani harhailemaan tuntematonta tulevaisuutta kohden.
Hän se itkusilmin minulle huomautti, että nyt sitä ollaan aikeissa jättää isänmaa. Minä en olisi koko juttua muistanut, kun Helsingin rannassa heittäysin pitkälleni samettisohvalle "Arcturuksen" perähytissä. Olin siellä kuin kotonani, enkä aikonut vaivata päätäni tai sydäntäni millään haikeilla ajatuksilla. Passit ja muut paperini olivat reilassa, matka-arkkuni lastiruumassa, aatokseni Amerikassa, ja itse tässä hyllyvällä vuoteella. Synkkä syys-yö peitti Suomen muistorikkaan pääkaupungin. Rauhassa ne nyt siellä vetelivät unia isänmaan pylväät, kapitalistit, santarmit, kasakat ja kaikki. Olisi nyt vaan laiva irrottanut köytensä, en olisi mitään tiennyt erohetken katkeruudesta.
Mutta laiva ei pitänyt kiirettä, eikä tässä loikoessani unikaan tullut silmiini. Kuulin huudettavan Kaaproa oven takana. Vaadittiin tulemaan kannelle. Jollain tavalla oli Työväenyhdistyksellä saatu tietää lähdöstäni, ja sieltä oli joukko parhaita taistelutovereita rientänyt rantaan. Toisessa ryhmässä seisoi metodisteja, saattamassa jotakuta uskovaistaan. Ne virittivät virren, josta oli seurauksena, että meidänkin väki loihe laulamaan. "Käy eespäin väki voimakas!" kajahti ensiksi ja "Proletaarilaulu" lopuksi, silloin kun laiva jo käänsi keulaansa ulapalle päin.
Tällaiset juhlallisuudet niihin kuuluvine kättelyineen, kukkavihkoineen ja huiskutuksineen muuttivat lähtötunnelman kokonaan toiseksi kuin olin aikonut. Yksi mies Suomesta sinne tai tänne ei merkitse mitään, niin olin ajatellut, — korkeintaan joku kirous jälkeen ja vahingon-ilon irvistys. Mutta nyt tuli onnentoivotuksiakin.
Hangossa näin siirtolaisia tuotavan kuin kanaparvea. Agentti kulki edellä, kädet levällään, huutaen ja huitoen kuin rajamies, ja vaatien kävelemään milloin hiljempaa, milloin kovempaa, ilman pienintäkään aihetta, vain huvikseen, rillatakseen "pitkätukkien" kanssa. Näkyi olevan aika velikulta miehekseen.
Hangossa se vasta tuli lopullinen ero synnyinmaasta. Saattoväkeä oli sielläkin paljon rannassa, mutta minua ei kukaan tuntenut. Siellä liehuttivat nenäliinojaan illan pimeässä. Laivan siivoojanaiset käyttivät tilaisuutta pöytäliinojen puhdistamiseen, huiskuttaen niitä laivan partaalla, ja siihen vastattiin rannalta yhä kiihtyvällä innolla, kunnes pimeys peitti kaikki. Näkyi enää vain muutamia tulia pimeästä yöstä, ja hetkisen kuluttua oli "Hankoniemen silmän" ystävällinen vilkutus ainoana hyvästijättönä kotimaasta. Viimeinen yö Suomen merirajan sisäpuolella — kukapa niitä ristiriitaisia ajatuksia jaksaa kertoa; tulkita niitä keskenään taistelevia tunteita, ja ketäpä ne huvittanevat? Jääkööt sinne, minne jäivät — joshan eivät joskus jälessäni rientäne ja vaatine takasin palaamaan.
Mukava makuusija ja hyvät ruuat laivassa lepyttivät hetkeksi Lienani isänmaan-kaipuun. Matkatoverit olivat myös hauskaa väkeä. Ensinnäkin joukko suomea puhuvia nuoria konttoristeja, jotka aikoivat mennä Kööpenhaminan kautta Hampuriin; aina hymyilevä pariisilainen, joka oltuaan puolitoista vuotta umpisuomalaisella paikkakunnalla, osasi suomea pian puhtaammin kuin me, ja vei Pariisiin mukanaan suomalaishempukan kainaloiseksi kanakseen (tosin ranskalaiseen tapaan — vihkimättä); oululainen konttoristineiti, ollut ennen Amerikassa, puhui englanninkieltä ja entisten kokemustensa opastamana kuletti kerallaan suurenmoisen varaston ruokatavaroita, joita auliisti tarjosi toisillekin; leikkotukkainen neiti — vähä harmaissa jo —, joi olutta ja poltti tupakkaa kuin mies, mutta kuultuaan, että se Amerikassa herättäisi epäedullista huomiota, päätti luopua noista tavoista, koska ei tahtonut "tuottaa häpeää Suomen naisille"; kaksi hauskaa tanskalaista laivuria, jotka olivat ylenmäärin ihastuneita suomalaisiin kansanlauluihin; nuori maalaispariskunta jostakin Satakunnan sydänmailta, ja sitte se metodistinainen, jolle Helsingin rannassa oli virret veisattu. Siinäpä ne olivatkin toisen luokan matkustajat kaikki.
Hangosta lähdettyä hiukan tuuli, josta oli seurauksena, ettei naisia näkynyt aamiaispöydässä ainoatakaan. Satakunnan mies tuli uljaasti pöytään, alotti kaalin syönnin ja otti ruokaryypyn, mutta sai sitte asiaa kannelle — emmekä nähneet häntä senjälkeen kahteen päivään, enempää kuin hänen nuorta vaimoansakaan. Jakoivat kaiketi tunnollisesti elämän myötä- ja vastoinkäymiset.
Mutta aukealla Itämerellä oli nähtävänä viehättävä värisointu: valkoinen vaahto vaaleanvihreän aallon harjalla, taivas vaaleansininen, pilvet vaaleanpunaiset…