"Niin paljo kuin tarvitsee", vastasi nuori mies.
Kaduin jo, että olin myynyt huonekalujanikaan, koska niitä olisi saanut noin vaan summakaupalla viedä. Paitsi pienempiä käsissä kannettavia tavaroita otin mukaani ainoastaan yhden matka-arkun, josta eräitä lautoja tuli perille asti ja hiukan sisällystäkin, mutta vaikka käytettävänäni oli kaksi pilettiä, sain vielä loppumatkalla niistäkin rääppeistä maksaa "ylipainoa." Sen verran piti paikkaansa se "niin paljo kuin tarvitsee." Ei myöskään annettu pienintäkään neuvoa tai valaistusta matkan ja matkatavarain suhteen. Nyt vasta nähdessäni arkkuni säpäleinä tiedän, ettei mikään muu kestä tätä väliä kuin rautakirstu. Niin säälimättä heitellään tavaroita joka käänteessä, eikä vähääkään huolita, vaikka kuinka kalliit muistot sillä tavoin tippuisivat pitkin tietä. Päinvastoin tekevät laivojen ja rautateitten miehistöt kaiken voitavansa saadakseen matka-arkut rikki ja siten lastin kevyemmäksi. Ne ovat sentähden varustettavat samaan tapaan kuin kassakaapit rosvojen särkemisyrityksiä vastaan.
Yhtä vähän piti piletin matkasuunnitelma paikkaansa. Bostonia en ole vielä tätä kirjottaissani nähnyt enkä Kanadan Pacific rataa, sillä meidät tuotiin New Yorkiin ja sieltä Yhdysvaltain rautateitä Seattleen, niin että vasta Victoriassa tulin Kanadan alueelle. "Anchor" linja ei kuulu ollenkaan kuljettavankaan matkustajia sitä kautta kuin minä olin aikonut. Mutta sitä ei Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiö tiennyt — tuo maankuulu suurliike, maan kuulu, veen valio — ja vielä vähemmän tiesin sitä minä. "Anchor" linjan laivaan tultuani näin, että sinne oli eksynyt vain aniharvoja suomalaisia, kaikki semmoisia, jotka eivät heidän linjoistaan mitään tienneet. Ne uhrattiin tälle linjalle, kaiketikin yhtiöitten liikevälien ylläpitämiseksi.
Suomesta kuljettaa Höyrylaiva-Osakeyhtiö siirtolaiset Hulliin "Arcturus" ja "Polaris" laivoilla. Olin kuullut näitten laivojen surkeudesta niin paljon valituksia, että päätin mennä sen matkan toisessa luokassa. Siellä oli kyllä väljää ja mukavaa, hyvä ruoka ja kohtelu, niin että omasta kohdastani minulla ei ole mitään vihan kaunaa yhtiötä vastaan.
Mutta kaiken tuon mukavuuden me saimme siirtolaisten kustannuksella. Heillä oli ahdasta, likaista, huono ruoka ja vielä huonompi kohtelu. Luulisi tosiaan yhtiön, joka verrattomasti suurimmat matkustajatulonsa saapi siirtolaisista, pitävän heistä edes jonkunlaista huolta. Mutta noita satoja henkiä varten on varattu ainoastaan pieni osasto laivan kokassa, samalla kuin kolme neljäsosaa laivan alasta on annettu muutaman kymmenkunnan luokkamatkustajan herrastelusaleiksi. Siirtolaiset saavat olla sikin sokin, miehet ja naiset kuin sillit tynnyrissä, lapset jaloissa. Vuoteina ilettävän likaiset polstarit ja tyynyt, jotka Hulliin tullessa heitettiin mereen, luultavasti jonkun tarkastuksen pelossa. Ainoastaan muutamilla vuoteilla oli peiteriekaleita — niin täynnä syöpäläisiä, että melkein itsestään liikkuivat. Ruoka valmistettiin kehnoista aineista, sopat, puurot ja kuorimattomat perunat, sekasin samoihin astioihin, joista niitä tappelulla sai ammentaa kuppeihinsa. Meritaudin vallitessa ruokavarasto aina sai tuntuvia lisiä oksennuksesta, ja kaikki vaan pantiin menemään täydestä. Syötyä kupit ja muut syömäkalut pesemättä koottiin suureen säkkiin, josta ne samanlaisina kaadettiin likaiselle, oksennusta kuohuvalle kannelle, kun taas tuli uuden aterian aika. Näin ollen yhtiö menettelee varsin käytännöllisesti myydessään matkalippuja yksinomaan ruuan yhteydessä, sillä harvalla riittää sisua syödä tällaisissa oloissa montakaan kertaa, joten laivan ruokavarat säilyvät melkein semmoisinaan kuukausmääriä.
Kaiken järjestyksen puute edistää epäsiveellistä elämää matkustajain kesken. Laivaväki on siinä hyvänä esimerkkinä. Naisten sivu merimiehet tuskin kertaakaan pääsevät koskematta heihin ja hyväilemättä. Muita kohtaan heidän käytöksensä on raakaa ja röyhkeää, niin että töintuskin vältetään käsirysyä. Aito suomalainen hävyttömyys esiintyy päällikkökunnankin kohtelussa. Siivo puhuttelu kuuluu harvinaisuuksiin. Suurella huolella on laivojen miehistöksi valittu umpiruotsalaisia, jotta osaisivat mahdollisimman suurimmalla ylenkatseella kohdella suomalaista siirtolaista.
Jos Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiön tarkoituksena on ollut järjestää olot tällaisiksi sentähden, että jokaiselle lähtijälle tulisivat mukaan mitä karvaimmat muistot synnyinmaasta ja sen kautta koti-ikävä karkottuisi, on yhtiö täydellisesti onnistunut saavuttamaan tarkoituksensa.
Mutta se ei liene ollut tarkoituksena. Sillä — nyt vasta seuraa hävyttömyyden huippu — perille päästessä vaadittiin siirtolaisia allekirjoittamaan todistus, jonka mukaan heitä oli kuljetettu puhtaissa, tilavissa hyteissä, makuutettu hyvillä vuoteilla, olivat saanee kyllältään maukasta ja ravitsevaa ruokaa, nauttineet hyvää kohtelua j.n.e. Tuota todistusta arvatenkin vast'edes käytetään uusien uhrien houkuttelemiseksi. Jotkut ruotsalaiset pöllöpäät siihen tällä kertaa panivat nimensä, mutta suomalaisia ei millään saatu tahallista törkeää valhetta todistamaan. Aikoivat sensijaan Amerikkaan päästyään kyhätä vastalauseen sitä vastaan. Siihen minäkin sydämestäni yhdyn.
Näin menettelee se yhtiö, jonka suomalais-amerikkalainen sanomalehti "Siirtolainen" kertoo "osottaneen todella haluavansa harrastaa siirtolaisten parasta", se kun on lähettänyt erään kapteenin tutkimaan siirtolaisten kuljetusta — yhtiön omissa laivoissa! Jos yhtiö todella taikka leikillä jotakin parannusta aikoisi, voisivat sen rasvamahat johtajat itse nähdä, kuulla, haistaa ja maistaa aivan tarpeekseen jo Helsingin tai Hangon satamissa, ilman sen pitempiä tutkimusmatkoja. Mutta sellaisista aineksista kuin tuokin yhtiö on koottu, ei voi mitään parempaa toivoa.
Toisessa luokassa.