Mutta ei se tahtonut sujua. Harvoin olen ollut niin haluttomalla ja alakuloisella mielellä kuin nyt. Huoaten laskin kynän kädestäni ja nousin kävelemään. Vilukin karmi selkääni. Sentähden asetuin uunia vasten seisomaan, kädet selän taakse, ja haukottelin happamesti. Kylmähän se uunikin oli, tietysti, ei koko kesänä lämmitetty. En mistään hinnasta olisi nyt itse katsellut itseäni enkä suonut toisten katselevan, kaikkein vähimmän hänen. Mikä mun toikin tänne! Ja hän tuossa herttaisesti hymyilee kuin kirkkahin päivänpaiste.
"Kuule, mikä sinun on, Kaapro, kun olet niin surkean näköinen ja äänetön?" kysyi hän vihdoin.
Häpeä olisi ollut tunnustaa, että pääasiallisena vikana taisi olla kohmelo. Sensijaan arvelematta tokasin:
"Minä olen rakastunut."
"Kehenkä — jos saan olla utelias?"
Anteeksiantamattoman epäkohteliasta olisi ollut vastata muuten kuin:
"Sinuun, luonnollisesti!"
Ja niin minä vastasin, ajattelematta seurauksia.
Hän näytti hämmästyvän vielä enemmän kuin kaikista edellisistä kohteliaisuuksistani. Silmäteränsä laajenivat, katse yhä kirkastui, rinta kohoili ja laskeusi kuin olisi hän ollut suurimmassa tuskassa. Näytti aikovan katsoa läpi luitteni ja ytimieni, saadakseen selville, tottako minä puhuin vai leikkiä. Likeltä piti, etten tässä tarkastuksessa purskahtanut nauramaan. Niin hullunkuriselta minusta tuntui koko juttu. Tunnustaa tässä rakkautensa, aamutuimaan. Mutta sillä puolustelin tekoani sydämessäni, että onhan tuossa edes jotain jännitystä tämän ilkeän ikävän kohmeloaamun ratoksi.
Oli siinä sentään toinenkin seikka, joka minua yllytti ryntäämään näin päistikkaa. En ollut ikinä ennen kosinut — en totisesti — ja minua huvitti kerran koettaa, saisinko rukkaset.