Minusta ei mikään ole hauskempaa kuin tehdä kiusaa ihmisille. Nautin äärettömästi, milloin minulla on siihen tilaisuutta. Elämä ei mielestäni olisi minkään arvoinen, jos tekisin samalla tavalla kuin muut ihmiset tekevät taikka niinkuin he toivovat minun tekevän.
Minulla on kolme ihannetta, joita tavottelen, kolme, joitten kaltaiseksi pyrin, vaikka tiedänkin, etten kaikista ponnistuksistani huolimatta koskaan saavuta täydellisyyttä: en ikinä pääse aivan heidän vertaisekseen.
Ne kolme ihannettani ovat: 1) vastarannan kiiski, 2) hako vasten virtaa ja 3) väärä halko uunissa.
Niinkuin kiiski minä uhallakin etsin tuulenpuoleista rantaa, en kiusallakaan mene tyynen puolelle, missä muut minun kokoiseni kalat kaislikossa uiskentelevat ja leikkiä lyövät. Sellainen lapsellisuus ei minua enää huvita, minä heitä säälin ja halveksin. He ovat niin nuoria ja viattomia, luulevat vielä maailmassa olevan jotakin iloitsemisen aihetta — "harrastavat" yhtä ja toista! Minulla se on jo voitettu kanta.
Minä istun yhdessä kohti ja murjotan, en virka mitään, vaan puren hammasta. Vihaisen kiiskin lailla minä olla karjotan vasten ajan laineita, levitän teräväruotoiset uimukseni haralleen ja annan aaltojen huuhdella kinaista selkääni, minkä niitä haluttaa. Kyllä se kestää. Ja tarttukoonpas kukaan kiini minuun, niin pistän — pistän niin vietävästi. Vielä hauen kitaankin jouduttuani pistän suulakeen, niin että hänen täytyy tulla katumapäälle, luopua pahoista aikomuksistaan ja pyrskäyttää minut pois suustaan.
Sellainen poika minä olen. En milloinkaan lähde muitten mukaan. "Tuletko yhdistykselle?" — "En, vaan kapakkaan menen!" — "Lähdetkö ryypyille?" — "En, vaan menen yhdistykseen!" Sillä tavalla minun on tapani vastailla.
Vaikka kaikki muut suostuisivat johonkuhun yhteiseen yritykseen, uhraukseen tai voimia kysyvään ponnistukseen, niin minä en suostu, en vaikka kaikkien yhtyminen olisi kuinka välttämätön ja vaikka koko hanke menisi myttyyn juuri minun vastahakoisuuteni tähden. Minä niskottelen sittenkin. Muuten en olisikaan oikea suomalaisen itsepäisyyden perikuva, en niin loistava ilmiö tällä alalla kuin itse asiassa olen ja haluan olla.
Olen kuin hako virrassa, jokotan paikallani kuin kivien väliin juuttunut kuusenlatvus; vaikka en pääsekään uimaan vasten virtaa, en mene myötenkään. Ennen märkänen siihen paikkaan.
Anna armias, että minä näen missään innostusta! Kyllä minä siitä pian teen lopun. Muutamalla irvisanalla ja ylenkatseellisesti naurahtaen kaadan jääkylmää vettä heidän innostuksensa tuleen. Sillä sammutan vaikka minkälaisen rovion. Ja kun olen saanut turmelluksi toistenkin innostuksen ja luottamuksen, tapahtuu aina se ihme, että aiottu yritys ei onnistu, siitä ei tule mitään. Silloin täytyy kaikkien myöntää, että minä sittenkin olin ollut oikeassa alun pitäen.
Minä olen saanut selville sen salaisuuden, että jokainen aikomus onnistuakseen vaatii innostusta ja toivon varmuutta. Jos minä näitä kaiken toiminnan perusvaikuttimia järkähytän, niin samalla katkasen asialta menestymisen mahdollisuuden, riistän toisilta työhalun ja kestävyyden, saatan heidän toimintakykynsä herpoamaan.