Tämä vihollisten julma käytös näyttää lankeavan kreivi Orloff-Denisoff'in syyksi, joka käytöksissään näyttää olleen matata-mielisiä ja oman haluinsa orjan, ehkä korkea arvonsa ja sukunsa saa hänen nimensä ja monet mustat työnsä muutaman historiankin palstoihin kuvatuiksi kullalla, kunnialla ja kiitoksilla. Eräs sen aikuinen vanhus sanoi hänestä, että "oli pahempi kaikkia muita Wenäläisiä yhteensä", jolla lauseella näkyy olevan peränsä; sillä päällikkönä olisi hän kyllä voinut kieltää tämän riehumisen, raivokkaan vimman, joka on aina pimentävä hänen muistoansa. Tämän käytöksen selittäminen sodan muutamaksi täytymiseksi ja pakoksi ei käy laatuun eikä huojenna ollenkaan hänen — niinkuin ei myöskään Waasan rosvoamisen suhteen Demidoff'in — velkaa; sillä veri-velkoja ei niin hevillä voida sovittaa eikä pyhkiä pois, vähintäkään P. von Suchtelen'in kynän-piirroksilla, koska raivon, riehumisen muisto on elävä polvesta polveen.

XIII.

Mitä kolmetuhatta talonpoikaa kelvollisetta päälliköttä ei voinut saada matkaan, sen toimitti 50 miestä säännöllistä väkeä. Sekä talonpojat että muut olivat ammoin pyytäneet apuväkeä Klingspor'alta Närpiölle vihollista vastaan, mutta turhaan. Kummastelevilla ja surullisilla tunteilla tarkastamme tätä maamme säännöllisen väestön päälliköitten kovuutta hyvistä aikeista aseihinsa ryhtyneitä talonpoikia kohtaan, ja kuitenkin olivat melkein kaikki kansan vehkeet seurauksia säännöllisen sotaväen käskyistä ja yllytyksistä. Sandels oli pääkenraaleista ainoa joka oikein todestaan käytti niitä voimia, joita kansa vapaehtoisesti tarjosi hänelle avuksi hänen urhoollisesti suojellessansa varustuksiansa Savossa ja niin piirtäen kalliita muistoja Suomalaisen tahdosta ja tunnosta aikain avattuun kirjaan. Klingspor ei kallistanut korvaansa Närpiöläisten avun huudoille voimallisempaa ja tuossa paikkaa kaikkia lannistavaa vihollista vastaan, ehkä taas lepäsi, mainioin kenraaliensa Adlercreutz'in ja Döbeln'in voiton saatua Lapuan avaralla lakealla Heinäkuun 14 p. Hän vaan lupasi lupauksiansa, joita ei koskaan pannut toimeen. Osuus oli Lapualta lähetetty Isonkyrön ja Ylistaron seuduille everst-luutnantti von Otter'in johdossa. Hänen väestössään sattui olemaan eräs nuori ala-upsieri, majoittajan ammattia hoitava, nimeltä K. F. Thesslöf — nyt luutnantti — joka, saman pitäjän lapsia, jossa nyt sodan soitto palaa riehusi rahvaassa, varsinkin toivoi päästä rientämään ahdingossa olevain pitäjäläistensä avuksi. Monta hankaluutta ja vastusta täytyi hänen voittaa ennenkuin vihdoin onnistui hänen saada von Otter'in lupa 50 miehen kanssa rientää talonpoika-väestön avuksi, ja ilomielin läksi hän marssimaan. Onnetonta oli, ett'ei annettu hänelle päällikkyyttä näiden yli, vaan muutamalle luutnantti Melin'ille, jolle tämä asia ei ollut niin painava kuin Thesslöf'ille ja sotamiehille, jotka olivat Närpiön komppaniaa ja useimmat heitä Närpiön lapsia. Welttoudellaan ja hitaudellaan sai Melin edellä-kerrotut palot matkaan; sillä hän piti liiaksi useita ja pitkiä lepo-hetkiä, huolimatta käskettäväinsä innosta. Nämä hänen liiat viivytyksensä näet saivat palot siten matkaan, että myöhästyi, ehkä tulonsa silloinkin oli hyväksi. Waan jos apunsa olisi tullut kolmea, neljää tuntia ennemmin, niin ei vihollisen tuhoista tällä kertaa arvattavasti olisi tullut mitään. Mutta kun nyt saapui, oli talonpoikain joukko hajotettu, sirotettu ja iso osa pitäjästä oli jo tuhkana, — tuhkana jossa kekäleet vielä paloivat. Sama olisi kohdannut toisiakin kyliä, jos saamme uskoa mitä voittavain Wenäläisten päällikön mainitaan sanoneen, kopistaen vihoissansa piipustansa tupakan poroa, nimittäin: "niinkuin tässä tupakan näette muuttuneen poroksi, niin pitää myös koko rannelman tästä Waasaan asti muuttuman ihan raunioksi ja poroksi." Thesslöf tai Melin miehineen ennätti kyllä aikaan estääksensä näitä uhkaavia paloja, ehk'ei viivyttelemistä olisi ollut ollenkaan, sillä madollista on hyvin, että vihollinen pian olisi pannut uhkauksensa toimeen, kun luonnollisesti luuli kaikki, varsinkin Närpiön kylät osallisiksi talonpoikain pyrintöihin, ja ne siis hänen silmissään olivat sangen rikoksemalaisia.

Tietämättä talonpoikain tappiosta Finbyy'n sillan luona, olivat nämä innokkaat apumiehet iloisina ja jäykkinä päätöksessään "ajaa Wenäläiset hornaan" Närpiöltä ja likiseuduista, ehk'ei heitä ollut sen useampaa, kunnes Ridderhjerta Markun kylästä paeten tuli heitä vastaan ja kertoi miten käynyt oli.[25] Eivät tulleet tästäkään surun sanomasta pahoille mielin, eikä nurkastuneet: päin-vastoin leveni viha ja kiukku joka mieheen ja kiirehti heitä vaan nopeammin marssimaan. Wastaansa tulevia talonpoikia otti Thesslöf myötänsä ja asetti aina 2[26] joka sotamiehen väliin ja saapui niin lavennetussa rivissä Näsbyy'n kylän alangolle. Tänne tultuansa alkoivat huutaa vihollisten korviin hirmuisesti kaikuvan "hurraansa" ja rynnistivät Finbyy'n siltaa kohden. Wenäläiset eivät edes aavistaneet tätä hyökkäystä ja olivat hujan hajan kylissä: osa katsoi ett'ei jäisi taloja palamatta, toinen katseli talojen tavaroita ja korjaili niitä. Heidän pelkonsa oli surkea, kun näkivät säännöllistä väkeä tulevan vastaansa, — he jotka jo viettivät riehuen voittajaisia. Heitä ratsasti ristin-rastiin, torvet toitottivat, kuikkuivat, käskyjä lennätettiin joka suunnalle; samoja olivat nekin, jotka Bennvik'iin kiidättivät paluukäskyjä, sillä Thesslöf miehineen oli silloin jo tulossa. Wiholliset lähettivät erään sotilakon-hierojan Thesslöf'in luokse; mutta ehkä se lähestyi puhaltaen torveen ja välittäjän merkeillä, ei Thesslöf vihoissaan, innoissaan antaunut mitään sovintoa hieromaan ja aika pamaus Pihl'in säilyttämästä tykistä vastasi hänelle ja lopetti kaikki rauhan tuumat. Kun tämä, jonka tarkoitus nähtävästi oli vaan voittaa aikaa, ei onnistunut, käyttivät viholliset mielestään ainoata pelastuskeinoa, joka heillä hädässään oli neuvona: pakenivat. Sillan, jossa muutama tunti ennen tapeltiin, olivat jo laittaneet kuljettavaksi, panneet muutaman ladon hirret siihen palkeiksi; siten pääsivätkin paremmin kuin tulivat. Heidän pakoon pyrkiessä, toimittivat sotamiehet ja talonpojat, joitten viime tappiosta masentunut into nousi ja koston himo kiihtyi, urhoollisuutensa ihme-töitä, ehk'ei heitä kaikkiaan, palanneitten talonpoikainkaan kanssa, ollut kolmeasataa enempää ja hangastelioita monta vertaa enemmin, ei tiettyä kuinka paljon. He rynnistivät päälle vaan, ajoivat takaakin vähän matkaa sillan eteläpuolelle, josta sitten väsyksissään palasivat. Ei muisteta enään, kaatuiko yhtään sotamiestä tai talonpoikaa; mutta muutamia oli haavoitettu. Kuinka monta vihollista tässä kaatui, on mahdotointa enään saada selville; sillä nämä ruumiit sekausivat niiden kanssa, jotka kaatuivat tässä muutamia tuntia ennen. Nähtiin monta raatoa viruvan joessakin, toisia oli rannoilla. Mutta enin osa oli vedetty latoon eli riiheen lähellä siltaa, joka sytytettiin palamaan, ja jota koettivat suojella kunnes se jo oli aivan valkean ja turmion omana, ennenkuin kaikki pakenivat. Sittemmin löyttiin sen tuhkasta paljon kannuksia, kiväärin piippuja, miekkoja j.n.e., joka kaikki oli jäännöksiä niistä kaatuneista vihollisista, jotka heidän vielä elossa olevat toverit olivat vetäneet tähän latoon, joka ruumiineen päivineen poltettiin, "jott'ei viholliset eikä kukaan saisi tietää kuinka monta tosiaan oli kaatunut." Poltettavain joukossa taisi olla usea vaan pahemmin haavoitettukin; sillä sanotaan tulesta kuuluneen hätä-huutoja.

Wihollisten paettua, saivat aikaa silmäillä ympäristöänsä. Usealta suunnalta nousi vielä savua, ja lieskasipa jossakin joku vasta syttynyt huone. Pappila oli porona; mutta tämän pitäjään vanha kivikirkko seisoi vielä, olkia sen ympärillä ja akkunareijissä. Näitä olkia sanotaan vihollisten ruvenneen sytyttämään, kun Thesslöf oli tulossa. Siitäpä he eivät kerjenneet katsoa kirkon syttymistä paremmin, kuin että se jälleen sammui; se tapaus sanotaan muutaman akan ansioksi, joka, kun viholliset poistuivat, astui ilmoihin lymy-paikastaan jossakin läheisyydessä ja sammutti oljet.

Tämmöistä oli Heinäkuun 20 p. Kauheita paloja sai se matkaan; mutta esti yhä kauheampia, kun voitto seurasi tappiota. Tällä tapahtumalla loppuvatkin talonpoikain liikunnot näillä tienoin; sillä Melin ja Thesslöf sai taas Ridderhjerta'n suojelusväen kuntoon, joka tietysti sitten yhdistettiin katteini Gyllenbögel'in vapajoukon kanssa. Kuka talonpoika ei tullut suojelusväkeen, se palasi kotiinsa, eikä heitä enempi tarvittukaan, sillä äsken mainitun lähdön saatuansa, ei vihollinen enempää pyrkinytkään Närpiölle, kun Finbyy'n sillan luona seisoi katteini Gyllenbögel nyt suojelusväen ja Melin'in väen kanssa 600 miehen voimaisena ja vihollinen sai toisaalla tekemistä.

XIV.

Luokaamme vielä silmiämme näihin seutuihin ja niiden asukkaisin, jotka saivat kärsiä niin paljon ja joitten vehkeistä meillä on yhdessä tai toisessa suhteessa oppimista, ennenkuin ne kaiketi jätämme. — Enin osa asukkaita oli paennut kaukaisille karille ja saarille. Helppo on arvata, minkäläistä elämä täällä oli. Useimmilla ei ollut asuinhuonetta, jonka katon alla olisivat tänä rauhattomuuden aikana saaneet nauttia ulkonaistakaan lepoa — heidän sydämmensä eivät kotvaan voinut rauhoittua, kärsittyänsä semmoisia vammoja. Joku kalamiehen sauna ja siellä täällä nuottakota löytyi; mutta riittikös ne monelle suojaksi! Ainoastaan heikoimmat lapset ja sairaat, joita täällä oli paljon, voitiin majoittaa niihin. Toiset olivat yöt päivät, mitä kumotun veneen alla, kuka kuusen juurella; muutamat laittoivat asumusta itselleen tuuheimpiin paju- ja kataja-pensikkoihin, toiset taas toimivat itselleen lehtimajoja. Aika kyllä oli kesäinen; mutta he olivat kaukana meressä, jossa tuimat tuulet usein jäähdyttivät ilmat olletikkin öiksi. Siitäkin voi arvata, kuinka terveelliset heidän majansa olivat. Tähän liittäypi vielä, että moni pääsi hädintuksin itse vihollisen käsistä eikä kerjennyt katsoa itselleen kotoa ruoka- tai vaate-varoja, vaan päästäksensä sen rääkkäyksistä, sinänsä päivänänsä heittäysi venoseensa. Ne, jotka olivat lähteneet ennen ja kerjenneet ottaa jotakin mukaansa, jakoivat usein tuomisensa tasan; toisten täytyi henkensä vaaralla lähteä maalle katsomaan varoja itselleen ja joukolleen. Nyt moni muutoin rikaskin tunsi, kuinka kova vieras sisuksia pureva nälkä on, jos se kohta hänelle oli ensi kertakin. Näitä viimeisiä oli eräs nuori tytär, joka läksi maalle ruokaa hakemaan ja tuiki varovasti koki lymyten kulkea siellä; mutta hänen kuitenkin äkkäsi muutama kasakka ja oikaisi heti hänen peräänsä. Tuon kun havaitsi, täytyi tyttären nakkauta makaamaan lika-lampeen, jott'ei vihollinen näkisi. Kasakka ajoi juuri hänen sivutsensa, katsellen tarkkaan, minne esineensä oli lymynnyt; mutta ajoi toki vähän syrjään, sieltä häntä hakeakseen. Lammista, jossa oli kotvasen saanut rypeä, hiipi tyttönen konttien hiljaa viidakkoin ja risukkoin läpi muutamaan ruis-peltoon.

Pellon vetisiä ja märkäruohoisia ojia myöten pakeni hän vielä rypien rantaan, sieltä asiatansa ajamatta ja vilustuneena tuntikausien konttaamisesta ja ryvennästä vedessä ja liassa, paetaksensa toveriensa luoksi onnettomaan pakopaikkaansa. Tästä hän sairastui ja sai niin maata 6 viikkoa vuoteen omana. Monta muuta samanlaista ja paljon onnettomampaakin tapahtumaa olisi kerrottavana: mutta siisteyskin kieltää niitä kaikkia kertomasta.

Näistä vaivoista ja kärsimisistä sikisi tauteja pakolaisten joukossa, joka tautinen tila vielä paheni kun punatauti ja sotarutto kerkesivät tänne. Siitäpä usea kuolikin tänne veneensä alle tai lehtimajaan! Samoin olivat asiat niidenkin, jotka olivat paenneet metsiin taikka pysyneet paikoillaan. Sillä vihollisen poltettua talot, pyrkivät kodottomat sinne, missä katto oli vielä jäänyt entisillen. Liiatenkin täyttyivät useat asumat aivan liiaksi, kun vähitellen saaristoon paenneet alkoivat tulla maalle, jossa kotoinsa siassa näkivät vaan kamaloita raunioita. Moni tupa oli kuin muurais-mätäs. Wäen paljoudesta ja ahdingosta sikisi tännekin tauteja, pait muita puutteita ja hankaloisuuksia, joita tämä elämä tuotti; sillä kun vihollinen vei ja hävitti kaikki, ahdisti nälkäkin. Tämmöistä kesti aikansa; maaherrakin koki toimia alastomille ja kodottomille turvapaikkoja, miten hänen keinonsa sitten lienevät onnistuneetkaan.