VELLAMO. Niin. (Koettaa lohduttaa.) Se oli sittenkin pelkkää mielikuvitusta.
ROUVA VUORENPÄÄ. Ei, Vellamo! Ei se ole.
VELLAMO. Mutta vaikka otaksuisimme sen todeksikin, niin eihän asiaa enää voi auttaa. Ja onhan se jo siksi vanha juttu, että —
ROUVA VUORENPÄÄ. Onhan se vanha. Oikeastaan sangen vanha. Mutta sen ääni soi herkeämättä. On jo soinut kauvan. Jumala tiesi katkeaako milloinkaan. Ja jos katkeaa, niin — mitä tapahtuu silloin?
VELLAMO. Etköhän sinä ole tänään kovin hermostunut? Entistä enemmän — minun mielestäni.
ROUVA VUORENPÄÄ. Kyllä kai olenkin. Minun on — niin vaikea olla.
VELLAMO. Oh! Tuo onneton kuva —
ROUVA VUORENPÄÄ (hymyilee heikosti). Sinun »Satusi» — niin — (Nousee.) Eikö mitä! (Menee toiselle puolen huonetta.) Se vain taas herätti ja — ja vakaannutti — (Äänettömyys.)
VELLAMO. Missä oli Lainan äiti — silloin? Oliko hän meillä palveluksessa?
ROUVA VUORENPÄÄ. Oli. Katri oli meillä samana keväänä, jolloin — isäkin kuoli. (Istuutuu.)