VELLAMO (istuu jakkaralle). Se oli vain mielijohde. Minä olen antanut
Lainan kertoa satuja, istuessaan mallina.
ROUVA VUORENPÄÄ. Mielijohdeko?
VELLAMO. Päähänpisto — tai sattuma.
ROUVA VUORENPÄÄ. Sitä en usko. — Rengas liittyi toiseen — edelliseen — ja kohtalo takoo jo uutta —
VELLAMO. Oletko ruvennut taas mietiskelemään?
ROUVA VUORENPÄÄ. Sinä et usko? — Kyllä minä tiedän. Tähän sinun »Satuusi» liittyy toinen satu eräästä maahovin tytöstä, joka eli kerran perintökodissaan — kohisevan kosken rannalla. Minun tarinani, kosken tarina siihen liittyy.
VELLAMO. Äiti!
ROUVA VUORENPÄÄ (katselee Vellamoa). Tyttö oli tuollainen tummakiharainen. Hyvin sinun näköisesi — hyvin.
VELLAMO. Kyllä tiedän. Tuolla vanhassa hovissa — kauniin kosken rannalla.
ROUVA VUORENPÄÄ. Sinä et tiedä, kuinka kaunis ja kiehtova tuo koski oli. (Raskaasti.) Nyt se ei enää ole samanlainen kuin silloin. Sen voima vangittiin sulkuihin ja telkimiin. Sen voimakas ääni tukahutettiin hammasrattaitten kalinaan. Kaksi vierasta miestä sen teki. Niin kävi tytön kosken. Ja niin kävi — hänen itsensäkin. Tietysti. Olihan hän kosken kasvatti.