VELLAMO. Mitä, rakas äiti?
ROUVA VUORENPÄÄ. Että tapausten verkko alkaa kutoutua umpeen. Kosken tarina jatkuu.
VELLAMO. Äiti rakas! Sinä olet sairas — kovin hermostunut ja kiihtynyt.
ROUVA VUORENPÄÄ. Minun täytyy maksaa kesän-lyhyt onneni elämän pituisella kärsimyksellä — ehkä vieläkin pahemmalla. Sellaista on elämä. (Nousee, kävelee hermostuneena.) Kaikesta pitää maksaa. (Pysähtyy.) Toisinaan ajattelen sitäkin, että minä olen rikollinen — ja että — rikos on rangaistava.
VELLAMO (nousee). Mikä rikos?
ROUVA VUORENPÄÄ. Se — hm — en oikein tiedä — ehkä se, että annoin tuon laineen upottaa itseni ja — niin — se kai se lienee. — Toisinaan olen siitä vakuutettu —
VELLAMO. Minä en sitä usko. Minä en usko, että olet mitään rikkonut.
ROUVA VUORENPÄÄ (istuu pöydän luo). Toisinaan en minäkään sitä usko — ja silloin on hyvä olla. Mutta taas toisinaan — oh, minun mielessäni liikkuu joskus kauheita asioita.
VELLAMO. Kuule, äiti! Meidän täytyy matkustaa täältä.
ROUVA VUORENPÄÄ (kuulematta). Minä ajattelen, että Ahdissa on kaksi vastakkaista voimaa, jotka vaanivat toinen toistaan — että hänessä on — kuinka sanoisin — osa kahdesta miehestä — kahdesta verivihollisesta —