VELLAMO. Etkä ole siitä maininnut mitään. — Hyi sinua, äiti! Miksi olet sen salannut?
ROUVA VUORENPÄÄ. Jos olisin matkustanut täältä, niin olisit sinä seurannut mukana. Ja sitä en tahtonut, kun tiesin sinun viihtyvän täällä. Keväällä aioin sitä ehdottaa, mutta kun sinä silloin niin innokkaasti aloit hommata uuden atelieen rakentamista, niin en hennonut sitä tehdä.
VELLAMO. Sinä herttainen äiti kulta! Siinä olet menetellyt aivan väärin. — Tällä seudulla ei millään tavalla ole minulle mitään erikoisviehätystä. Viihdyn yhtä hyvin muuallakin. — Kuinka sinä olet mahtanutkaan kärsiä!
ROUVA VUORENPÄÄ. Täällä on sentään ollut parempi kuin tuolla vanhassa kartanossa. Tämä on vähän kauvempana. Tehtaan jyrinä ja jyskytys vaivasi minua. En voinut siihen tottua. Se tuntui minusta koskeni voihkimiselta tuskallisen taakan alla. — Sunnuntait, jolloin tehdas seisoi, olivat minulle juhlahetkiä. Niitä aina odotin. Silloin menin Uhmasaaren paviljonkiin katselemaan kosken vapaata, hurjaa huppelehtimista. — Istuin siellä tuntikausia ja riemuitsin. Me riemuitsimme molemmat toistemme näkemisestä. — Täällä uudessa huvilassa kuluu viikon kuusi päivää sentään rauhallisemmin, sillä tänne ei kuulu tuo tuskan voihkiminen. — Kun Ahti vielä saa oman huvilansa valmiiksi ja muuttaa sinne, niin silloinhan pääsen irti kaikesta, joka minua kiusaa.
VELLAMO. Ei suinkaan hän —?
ROUVA VUORENPÄÄ. Ei, ei — ei oikeastaan hän. Vaan kaikki se elämän pinta, kaikki ne tuhannet pikku jokapäiväisyydet, jotka ikäänkuin roikkuvat kiinni hänen käsissään, tukassaan, vaatteissaan — uh!
VELLAMO. Me matkustamme, me kaksi. Se on päätetty asia.
ROUVA VUORENPÄÄ. Mutta sinun uusi atelieesihan —
VELLAMO. Samantekevää! Saavat keskeyttää rakentamisen tai käyttää senkin — tehtaaksi tai miksi vain tahtovat. Sinun on lähdettävä — ja minä seuraan mukana.
ROUVA VUORENPÄÄ (raskaasti). Voiko kohtaloaan paeta! — Etkö muista tarinaa Vuorenpään harmaasta kummituksesta, joka nähdään aina suurien onnettomuuksien edellä —?