VELLAMO (tulee ajatuksissaan alas ja pysähtyy sille kohdalle, missä äskettäin luki lehteä; itsekseen). Miljoonat ovat tulossa. Me seisomme uuden elämänkatsomuksen edessä. (Menee hitaasti perälle ja pysähtyy katselemaan ulos. Outo mies näkyy hitaasti nousevan kuistin rappuja ylös ja lähestyvän keskiovea. Vellamo peräytyy, miehen lähetessä, alas telineen taakse. Outo mies tulee sisään. Hän on tummaverinen, kookas, täysipartainen ja noin viidenkymmenen ikäinen sekä puettu leuan alle asti napitettuun, lyhyeen takkiin, pitkään, pehmeään päällysviittaan ja pehmeään huopahattuun. Hän katselee pitkään ympäri huonetta ja huomaa viimeksi telineen takana seisovan Vellamon. Nähtyään hänet jää outo hetkeksi tuijottamaan häneen. Ottaa vihdoin hatun päästään ja kumartaa lievästi. Vellamo kumartaa vaistomaisesti arasti ja kunnioittavasti.)
OUTO MIES (lämpimästi). Anteeksi, neiti! Minun teki mieleni — nähdä — miltä täällä sisällä näyttää. — Luulin muuten tapaavani täällä — tehtaan omistajia. Kävellessäni tuolla puistossa — näin heidän tulevan tänne.
VELLAMO. Hovineuvos Karila on kyllä täällä ja ehkä veljenikin vielä —
OUTO MIES. Ei ole tarpeellista kutsua heitä. — Tahdoin vain nähdä —.
Mikä teidän nimenne on?
VELLAMO. Vellamo — olen talon tytär.
OUTO MIES. Sen kyllä tiedän. Luulin teitä ensin äidiksenne — mutta —.
Pelkäättekö minua?
VELLAMO. En.
OUTO MIES. Hyvä on. Älkää vastaisuudessakaan sitä tehkö, vaikka syytäkin saisitte.
VELLAMO. Tahdotteko, että kutsun äitini?
OUTO MIES. En. Minulle riittää, kun näin — teidät. Kuinka vanha olette?