Mikko. Noin taas — Hm! Tulin vähän niinkuin peräämään niitä kesällisiä puheita.
Ulla. Niin aina. Olen minä tässä vähän meinannut taloani tuolle Keturin Aarolle, kun ei itselläkään ole perillisiä tässä —
Mikko. Hm, hm! Noin taas —
Ulla. Mutta sitten häntä nyt vielä sentään koittaisi talon edessä, kun saisi ne velat maksoon tässä. Kun tulis taloon isäntä, joka toisi velkojen vastinta. Ja mikähän kiire minulla niin tässä olisikaan muuten antipaloille ruveta. Voisihan Herra vielä siunata noita omaisiakin, jos tästä naimahommiin kerta takertuu. Emmehän me vielä niin ikäloppuja ole sentään tässä, he, he, he!
Mikko. Noin taas. Ovathan ne tyttöihmisiäkin minulle toimitelleet —
Ulla. Kyllä kai! Mokomiakin haikaroita! (Kiemailee.) Olenhan minäkin jo tässä kymmenisen vuotta teloilla ollut. Johan sitä tulee ihminen ihan kun uudeksi vähemmässäkin ajassa.
Mikko. No niin! Niinhän sitä sanotaan että tulee. — Noin taas. Se Aaro pitäisi sitten vallan ijäksi vieroittaa Innalasta. Se kun muutenkin kuuluu olevan sellainen veivari poika, että —
Ulla. Niin. Kuinkas sitten! Aaro saa mennä sen siliän tien muille markkinoille taikka pysyä kotonaan Keturilla. Tehköön mitä hän tahtoo. Vähät me hänestä välitämme.
Aina (tulee). Tulellahan se jo kököttikin, se kahvipannu.
Ulla. Niinpä taisi tehdä, en tuota hoksannut tässä. — Kas kun jäimmekin tähän saunan eteen rupattamaan! Käykää nyt Mikko sisälle tästä, saamaan jotain suun-avausta. (Menee edellä.)