Aliina (tuo kahvikuppia). Minuako se pakoon hölkkäsi?
Aina. Mitäpä tuo sinusta! Muita metkuja sillä taisi olla mielessä. — Pannaan tuonne nurkalle ne kupit. Se taisi mennä hommaamaan pelimannia Tallus-Mikon kihlajaisiksi. Kas, kun on paljon rikkoja! Nouki vähän pois noita suurempia, minä haen jotain maan peitteeksi ja tuon kermaa. (Menee. Huutaa aidan toiselta puolelta.) Tuossa saat mielitiettysi apulaiseksi. Puhukaa nyt siitä Penttilän palstatilasta! Ha! ha! ha! (Menee.)
Aliina (selittää hiuksiaan ja korjaa huiviaan).
Kalle (tulee, jää istumaan aidalle ja ahtaa piippuaan). Oikeinko kahvikestit täällä nyt on toimeen pantu?
Aliina. Semmoista haasinaa tässä on vähän pidetty, juhlan kunniaksi.
Kalle. Jaa, jaa! Kyllähän se mukavaa on sekin.
Aliina (äänettömyyden perästä). Mitäs se Aina mahtoi tarkoittaa tuolla Penttilän palstatilalla. Eikös se jotain sellaista puhunut?
Kalle. Kai Ainalla lepattamista piisaa. Ei suinkaan siinä mitään sen parempaa meininkiä ollut. En minä ainakaan siinä sellaista älynnyt.
Aliina. Niin. Ei suinkaan ollutkaan. Eikä kai sitä joka asiassa niin meininkiä kaivatakaan. Puhutaan sitä muutenkin. Suun suliksi, ajan ratoksi, jotakin lörpötellään.
Kalle. Hyvänhän sieltä muuten saisi, sieltä Penttilästä, turpeen kulman, sano — se kun häntä tarvitsee ja sellaiseen talon asumiseen pystyy, sano.