Aliina. Minä olen kuullut, että sinä olet aikonut ostaa itsellesi sieltä talon teelmään.
Kalle. Olishan se mukavaa, sano — kun ihmisellä olisi oma aitovieru ja mättään syrjä, sano; mutta ei niitä yksinäisen miehen passaa hapotella sellaisia.
Aliina. No, hei menee häntä tuonasessa naimisiin. Ei se ole sinullaiselta mieheltä muuta kun yksi tuoksahdus vaan, se tempaus.
Kalle. Mitäpäs sitä niin meikäläinen sellaisiin juoniin pystyy, sano, kun ei ole tottunut yön selässä noljailemaan akan hakusilla.
Aliina. Aiotko sitten kaiken ikäsi renkinä retustella?
Kalle. Tässäpä tuo elämä taitaa tarpeensa saada. (Huokasee.) Tarpeensa saada, sano.
Aliina (istuu). Kovin se tuntuu töysältä sentään se vieraan purtava. Oma on kuitenkin oma, vaikka niukempikin.
Kalle. Semmoista se tahtoo olla, sano. — Oletko sinäkin ehkä ajatellut itsellesi rupeamista.
Aliina. Mitäs minä, varaton vaimo-ihminen niin ajattelenkaan — joskus olen tuumaillut, että osaisinhan minäkin tuon emännän konstin, minä niinkun muutkin. Mutta mitäs niistä! Ei köyhän taidolla peräpenkille päästä.
Kalle. Kuinkas monta vuotta —? Jaa, tästä Pertusta alkaa nyt viides vuosi meille kummallekin, tämän talon hoiveissa. Viides vuosi sano.