ERKKI KOLJAS (yhä levollisena). Miltä taas meidän naapuruutemme tuntuisi teistä — en sano mitään. Sen mahdatte parhaiten itse ymmärtää.
ROUVA AIROLA (kävelee). Kyllä minä sen jo kauvan aikaa olen sekä ymmärtänyt, että tuntenut.
Kävelee edestakaisin.
Äänettömyys,
ERKKI KOLJAS. Ehkä istutte vielä hetkeksi.
ROUVA AIROLA. Minä en istu silmänräpäystäkään niin kauvan, kun Erkki
Koljas on minun huoneessani.
ERKKI KOLJAS (nousee). Voimmehan seistäkin. — Jos vaan pysytte vähän alallanne.
EEVI (hiljaa rouva Airolalle). Minä rukoilen sinua, täti! Koeta nyt pakottaa itsesi rauhalliseksi. — Kas niin, täti kulta! Istu nyt uudelleen! Ja kuuntele isää tämä yksi kerta! Tämä kerta vain.
Pakottaa hellästi rouva Airolan istumaan.
ROUVA AIROLA. Nopeasti sitten! Ja niin lyhyesti kuin suinkin!
ERKKI KOLJAS (istuu). Kun nyt — olot ja välit ovat käyneet näin kireiksi ja sietämättömiksi, niin pitäisi koettaa saada aikaan edes laiha sovinto. Sekin olisi parempi kuin lihava riita.