ROOPE. Siitä on viisi vuotta kulunut.
HILMA. Niin on.
ROOPE. Meidän isävainajamme olivat langokset ja naapurukset. Sentähden minä jouduin Purimoon, kun meidän talo, isän kuoleman jälkeen myytiin ryöstöhuutokaupalla. Tämä meidän rustmestarihan sen myyttikin. Se oli varoissaan silloin vielä. Eleli muhkeasti perinnöllään … vaikka eihän se tähän kuulu. — Tänään viisi vuotta takaperin — minä olin silloin yhdenkolmatta vanha —
HILMA. Ja minä seitsemäntoista.
ROOPE. — kutsui isävainajasi minut luoksensa. Hän pyysi minua ainaiseksi jäämään Purimoon. "Sinä olet kelpo miehen alku", sanoi sairas. "Minun velvollisuuteni olisi ollut sinua enemmän neuvoskella. Mutta pidä hyvänäsi edes ne mitä olet saanut. Elämäsi tiellä voivat nekin vähät olla hyvinä viittoina. — Yhden asian tahdon vielä sydämmellesi painaa: älä ilman syytä jätä Purimoa ja lähde maata maailmaa kiertämään. Muista se!" — Niin se sairas ukko jutteli. Minä olen totellut häntä ja olen vielä tässä.
HILMA. Herra siunatkoon! Missäs sitten?
ROOPE. Voisihan sitä olla muuallakin.
HILMA. Minun ei ole ikinä päähänikään pistänyt että sinä joskus olisit meiltä poissa. — Kuinka vanha sinä olit, kun tulit meille?
ROOPE. Kuudentoista.
HILMA. Sepä se. Eikö kymmenessä vuodessa jo opi niin paljon kotiutumaan, ett'ei tuollaisia ajattele?