ROOPE. Hilma! — Jumala antakoon sinulle anteeksi sinun ajatuksesi. — Näinkö vieraantuneet me olemme, ettemme enää paremmin ymmärrä toisiamme! (Hilma seisoo jäykkänä ja tuijottaa eteensä.) Minä sanon sinulle vielä kerran: sinä ja sinun rakas, ylpeä Purimosi, olette kuilun partaalla, olette syvässä purimossa, josta teitä ei pelasta muut, kuin Jumala ja sinun tahtosi. Se on ystävän varoitus. Usko minuun, se on ystävän, joka jättää jälkeensä parhaan neuvonsa, mitä voi. — Minä sain äsken rustmestarilta selvän viittauksen tarpeettomuudestani täällä. Nyt sen jo huomaan itsekin. Minun aikani on poistua — teidän tieltänne.
HILMA. Onko rustmestari käskenyt sinut pois?
ROOPE. On. Minun lähdössäni ei muuten pitkiä mutkia tarvitakkaan. Minä en koskaan ole ottanut pestiä Purimosta.
HILMA. Ethän herran tähden aikonekaan lähteä?
ROOPE. Minun täytyy. Minä en voi katsella teidän sortumistanne. Te olette minulle liian — rakkaat. Jää hyvästi, Hilma.
HILMA (pallahtaa itkemään ja putoaa hypinlaudalle). Hyvä Jumala, hyvä
Jumala!
ROOPE. Itke vaan — itke! Itku tuo viisautta sanoi isävainaajasi.
HILMA. Roope! Älä jätä minua tällä tavoin, omalle onnelleni! Kuule! Anna minulle anteeksi äskeiset sanani. En minä niin tarkoittanut pahasti. En ymmärrä kuinka ne tulivat huulilleni. Olen toisinaan niin ärtynyt. — Annathan sinä anteeksi? Sinä et saa olla minulle vihoissasi. Sano, ethän ole. Ethän?
ROOPE. Vihoissaniko? En. Kuinka minä sitä olisin.
HILMA. Sinä olet aina ollut niin hyvä. Tiesinhän sen. — Istuhan tähän viereeni! Minä tahtoisin vähän jutella kanssasi. Istu tähän vaan, samalle laudalle! — Kas niin! Näin me istuimme ennen lapsina monta kertaa … varsinkin Harjun koulumäellä, siellä Jätinkiven juurella — muistatkos? Näin me silloin istuskelimme ja pakinoimme … niin silloin … ja sittemminkin … niin, sittemminkin toisinaan, vaikka ei viimme aikoina. (Alkaa itkeä.)