ROOPE (vähän hämillään.) Sitten sanoi hän, että … että minä pitäisin huolta sinusta, ja että … että me menisimme … että, jos minä pitäisin sinusta ja sinä minusta, niin — menisimme naimisiin.
HILMA. Ah!
ROOPE (hetken perästä.) Niin Hilma, niin hän sanoi. — Mutta ei hän pakoittanut tietysti.
HILMA (vaikeasti). Sanoiko hän vielä muutakin?
ROOPE (epäilevästi). Eipä juuri — muistaakseni. (Äänettömyys. Roope nousee ylös).
HILMA (tuskalla). Sinä et ole pitänyt minusta kaiketi, koska et ole … koska et ole niin tehnyt.
ROOPE. Minäkö pitänyt!? Onhan sinun täytynyt nähdä, että olen pitänyt. Mutta minä ajattelin niin, kun isäsikin, ett'ei mikään saisi sinua sitoa, eikä mikään pakoittaa, ei isäsi toivo eikä minun rakkauteni. Ei mikään muu, kun sinun oma tahtosi, sinun rakkautesi minuun, sinun … Hilma! (Istuu laudalle.) Minä ole rakastanut sinua koko elämäni, minä rakastan sinua… Hyvä Jumala! Sinä käännyt pois. Hilma! sinä et pidä minusta — (Hilma nousee.) — et, minä näen sen.
HILMA. Minä olen aina pitänyt sinusta, mutta mehän olemme olleet niinkuin veli ja sisar. Et sinä ole koskaan ennen puhunut minulle tuolla tavoin. Tuntuu niin oudolta ja — kummalliselta.
ROOPE. Kummalliselta? En minä tahtonut pahoittaa sinun mieltäsi.
HILMA. (Kääntyy, katsoo Roopea). Ei ei! En minä sitä. Oi, miten toisin voisi olla, jos tämä hetki olisi varhemmin koitunut meille.