KAISA. Minnekäs minä! Eihän tällä rijalla mitään kuljeta. Tuskin tähän pääsin, kivenheiton talosta. Näin kesäiseen aikaan on se leini toki vähän kuurussa. Auttakaas minua tuolle kivelle istumaan.
VIRVELI. Kyllä, kyllä! Odottakaas vaan, jahka ma kerkiän. Pannaan syrjään tuo kainaloinen. Nyt sitten! — Pernaleen kauvan siitä kun viimmeksi olen vaimoväkeä pitänyt kainaloista.
KAISA. Älkää höpiskö vaimoväkinenne! So! Päästäkää irti vaan!
VIRVELI. Muija-pahaistani täytyi aina nostella sängystä lattialle ja lattialta sänkyyn. Se raukka kun oli halvattu viimmeisinä aikoinaan.
KAISA. Niin aina, niin aina.
VIRVELI. Pernaleen hyvä muija se sentään oli. Ja minä kaipaan toisinaan sellaista nosteltavaa. Hä, hä, hä! — Kas siinä te istutte kun kirkon penkissä ja saatte kurkistaa naamaan jok'ainoata ohikulkijaa.
KAISA (ottaa sukan kutimen taskustaan). Enpä erittäin välitä heitä kurkistella.
VIRVELI (istuu entiselle paikalleen). On kai siellä Purimossa ollut pernaleesti humua ja hommaa niiden häitten tähden.
KAISA. Eihän sitä niinkään paljon. Ne ovat sellaiset lyhyet herrasväen häät. Kestävät vaan tämän illan. Vaikka tapahtuu se vihkiminen sentään vanhan tavan mukaan.
VIRVELI. On niillä herrasväelläkin konstit. — Viikko häitä häijympiäkin, sanoo sananlasku. Niinhän ne ovat kun kerjäläisen ristiäiset, sellaiset lyhyet pidot. Olisi sitä sentään Purimon tyttärelle kannattanut pitää paremmatkin. Aina sitä noin häähommissa koettaa uhertaa köyhemmätkin, saati sitten pitäjän äveriäimmät. Pernales olkkoseen heidän tapojansa!