HUTJA: Jospa tuota herran lahjaa kerran köyhä saisikin. Sehän virvoittaa sielun ja ruumiin, sanoo Syyrakki.
PUHEENJOHTAJA: Suu kiinni nyt — ei saa enää puhua. — Sinähän olet vähän pöhnässä ja lieneepä muutakin vikaa senlisäksi; vai mitä sanoo tästä lautamiehet? (Katsoo lautakuntaan.)
SIMOLA (Nousee seisomaan lautamiesten penkiltä): Kyllä tunnen tämän miehen, ja voin sanoa, että ei hän ole oikein tarkka muutenkaan, vaikkapa ei pöhnässäkään olisi. Hänellä on kyllä hyvä lukutaito, mutta järki on heikko, häntä vaivaa toisinajoin hyvinkin paha mielen sairaus.
PUHEENJOHTAJA (Katsoo Hutjaan): Nyt saatte mennä ulos.
HUTJA (Hätäisesti): Joko nyt. Vielähän on puhumatta todistuspuheeni.
PUHEENJOHTAJA: Mitäs sitten on siitä sanottavaa?
HUTJA: Kuulkaa nyt. — Olin silloin Kelan torpassa kun hän tuli niitä halkoja ajamasta sinne rovastin pappilaan ja muistan vielä hyvin sen kun Kela puhui suurella äänellä, että ei sitä usko — ei hiisikään sitä menon paljoutta... Kun taaskin minä sain ajaa halkoja oikein hiessä päin, viisi päivää — papin ahneuden ahjoon. Ja kun siinä vielä minun piti pitää apulaista ja maksaa siitäkin, niin onko ihme, jos mieli nurjenee paljosta maksusta pappia kohtaan. Silläpä juuri he kylmentävät kirkostakin pois sanan kuulijat, kuin heidän säkkinsä on niin pohjatoin. — Eikös se ole totta? Haha-haa! On ne vain aikapoikia nekin papit. —
PUHEENJOHTAJA (Kiivaasti): So, so, kyllä jo piisaa, ulos vain nyt heti!
(Hutja astuu reippaasti ulos ja mukisee mennessään.)
VINKKA: Niin sitä käy miehelle, kun se saa viinaa. Ei hän ole oikeassa olossaan niin hurja, mutta hän on viinalla pilattu. Ja tuo Kela on siihen syyllinen, hän sitä on juottanut.