KELA: Ahaa! Taisipa se mennä kovin arkaan paikkaan. — — Mutta kun tänne käräjille, tähän lakiahjoon, vaivataan syyttömästi niinkuin minäkin olen vaivattu, niin sehän se tekee ihmisen niin hajamieliseksi, että ei osaa enää sanojaan hallita.
ILMOLA: Mitenkä syyttömästi! Etkös sitte aijo tunnustaa oikeudessa enää sitäkään, että Vinkka on ollut puolestasi kyseessä olevassa työssä. Oletko oikein niin pöhkö?
KELA: Ei — en velikulta minä tahdo olla varsin niin pöhkö.
ILMOLA: Häpeä! Olenko minä sinun veljesi.
KELA: (Kumartaa syvään.) Anteeksi herra sihteeri! Se tuli minulta sanotuksi aivan ajattelematta talonjussin sanantavan mukaan.
ILMOLA: Mikä hiton talonjussi sellaisia sanantapoja on opettanut?
KELA: Talonjussit — nähkääs herra — puhuvat niin monella tavalla, ettei sitä kaikki herrat ymmärräkään. Silloin kun he käyttävät sanaa "velikulta", kuten minäkin nyt, niin se merkitsee sitä, että puhuja on hyvällä tuulella sitä kohtaan jolle hän niin sanoo. Ja siinä mielipiteessä mikä esitetään velikullan kautta on parempi maku ja ystävällisempi tunnelma. — Siksipä juuri rohkenin minäkin mainita sihteeriä velikullakseni.
ILMOLA: So soh elä nyt lörpöttele! Sinähän taidat ollakin pöhnässä.
KELA: Niin sen luulisi puusta katsoen, vaan ei likempätä nähden. — Mutta annas ajan kulua! Kyllä sitä on tänäpäivänä vielä viinaakin. Jahka minä tapaan Saramäen Saltun, — sillä sitä on keinoa...
ILMOLA (Tuskaisesti): Se tuhat huolikoon sinun viinakeinostasi! Paremmat asiathan tässä nyt on kysymyksessä. Astu ulos vain ja — äkkiä!