KELA: Ky—kyllä menen, kun... mutta minun pitäisi vielä...
ILMOLA: Mitä pitäisi —? Mene, mene vain, senkin leuhkana! (Kela kumartaa ja menee.)
MARI (Tulee sivuovesta): Kuultuani tuonne teidän puheenne sen Kelan kanssa, en malttanut olla tulematta tänne ilmoittamaan, että tiedän minäkin siihen asiaan jotakin.
ILMOLA: Hyvä, hyvä! Mitä se sinun tietosi sitten on?
MARI: Ompahan vain semmoista... Lieneekö siitä mitään hyötyä, vaikka muutoin sen ilmoitan.
ILMOLA: Kerro pois vaan, olipahan siitä sitte hyötyä, tahi ei.
MARI: Kun olin siellä pappilassa palveluksessa silloin kun nämä niitä halkoja ajoivat, niin satuin kuulemaan.
ILMOLA: Kas niin! Mitenkä ja missä kuulit? Puhu kaikki.
MARI: Nähkääs, että minä osuin menemään puuliiteriin halkoja hakemaan, kun nämä olivat siellä kuormiaan purkamassa ja keskustelemassa keskenään. Erittäinkin otti mieleeni tuon Kelan puhe, kuin hän pauhasi Vinkalle. Muun muassa valitti hän: kyllä me torpparit ollaan oikein orjan tilassa. Meidän täytyy tehdä näin paljon työtä ja rääkätä hevosiamme tuon suuripalkkaisen paavin hyväksi, vaikkapa itse olisimme kuinkakin puutteessa. Se tuntuu minusta niin nurinkuriselta. Ja se vielä pahinta, kun tätä ilmaista työtä pitää näin tehdä päivämiehen kanssa ja maksaa siitä palkka, kuten minultakin menee sinulle Vinkka.
ILMOLA: Sepä hyvä! Nyt sinun Mari pitää käydä oikeuteen todistamaan tämä tietosi. Vai käytkös?