"Tiedäthän sen, veikkonen, mitä tuommoinen julmuus saattaa matkaan," vastasi Taneli, "ja silläpä sinne riennetäänkin; mutta Antero ei kait uskalla lähteä mukaamme — ja vieläpä tuo onkin liian heikko koviin koetuksiin."
"Niin onkin, jääköön hän kotiin… Mutta kas, jopa tuolla tulee joukko, ja Maunu-Matti astuu edellä aika vinnakkata," jatkoi Juho, katsottuaan kamarin akkunasta ulos.
"Se on oikein … otetaan lisää miehiä mennessämme niin paljon, kuin saadaan, kunhan vain päästään tielle."
"Niin tehdäänkin … vähänhän meitä vielä onkin, ei tule puoltakaan sataa miestä… Ja hiisikö täällä lieneekään miehissä, kun ei heitä saa enempää. Mutta ovathan kumminkin nämä miehet niitä urhoja, ettei heitä kesken hätä häilytä, vaikka niitä vähänkin on."
"Luonto se on, joka miestä mittelee," lisäsi Taneli. "Mutta mitäs arvelee Anna sinun menostasi, Juho?"
"Mitäpäs hän … ei hän sitä suuresti vastaan ole ja heittää kaikki Korkeimman haltuun. Ja sitäpaitsi ei tätä voi ristissä käsin kärsiä, kun maa voihkaa jalkaimme alla, ja heikompi kansa vapisee vihollisen kauhusta."
Jätettyään jäähyväiset isälleen, Yrjö Herpman'ille, ja nuoremmalle veljelleen, Anterolle, sisarelleen, Marialle, sekä emännöitsijäneiti Annalle, lähtivät urhot pienen joukkion kanssa Hämeesen, vihollista torjumaan. Hellimmän liikutuksen tunteilla likistivät heitä kotiin jäävät kaulasta. Kyyneltulvat syöksyivät heidän poskilleen, katsoessaan noita taisteluretkelle lähteviä.
"Outoa on äkistään mennä suin päin vaaraan; mutta ei sovi sekään, ettei varjelisi maata ja ihmisten omaisuutta tuommoiselta raatelulta. Sentähden en minäkään kiven kovaan kieltänyt poikaini menoa," virkkoi kirkkoherra, heittäen viimeisen silmäyksen metsän taakse kadonneiden urhojen jälkeen.
"Saas nähdä, miten mokomia nuo viholliset ovat, onko noissa puoltakaan suomalaisen vastustusta," sanoi Maunu Matti toverilleen matkalla.
"Sehän nähdään," sanoi Tuima-Jussi, luoden silmänsä johtajaansa, Juhoon.