Huoneen ovi aukeni ja siitä astui sisään eräs nainen, joka keskeytti kirkkoherran ahneet ajatukset ja joka riensi tätä arvoisata kirkkoherraa tervehtimään.
"Mitä nyt Ruokoselle kuuluu?" kysyi kirkkoherra tervehdykseen vastattuaan.
"Voita toin tänne," oli vastaus.
"Hyvä, minä kirjoitan maksetuksi … saatte viedä sen tuonne emännän puolelle, kyllä hän ottaa vastaan."
"Mutta olisi minulla vähän muutakin asiata."
"Mitä se sitten olisi?" kysyi kirkkoherra, tullen hyvälle tuulelle, kun näki olevan emännällä oiva joukon voita.
"Se … se asia on vaikea puhuakin … mutta…"
"Puhukaa vain."
"Kun se meidän isäntä ei saa haudassaan lepoa; hän, onneton, on käynyt usein unissaan minun puheillani ja valittanut oloaan, sanoen, että jospa kirkkoherra antaisi anteeksi hänen pahat työnsä… Sitä rukoilen nyt minä hänen puolestaan, ja tässä olisi takasin näitä…" virkkoi emäntä, ja veti nähtäville pussin, jossa oli joukko kultaa ja hopeata.
"Jaa, jaa, Uoti-raukkaa!" lausui kirkkoherra ja katsoi raharöykkiöön; "hän vannoi minulle, ettei ottaneensa täältä omaisuutta, vaan nyt se on hänen edessänsä. Mutta en sentään tahdo hänelle kostoa huutaa. Hän levätköön rauhassa. Häntä armahtakoon Jumala!"