"Niin kyllä," myönsi kirkkoherra puolisonsa puheesen; "mutta meidän pitää pyytämän näitä läsnäolijoita neuvomaan, mihin ovat kätkettynä minun onnettomat esikoiseni."
Koko seurue meni hautausmaahan, ja päästyänsä sen Tarhia-järven puoleiselle laidalle, sanoi pappilan kesti-Heikki:
"Tässä on nyt se paikka."
Kirkkoherra otti lakin päästään ja teki siunauksen. Sitten piti hän pitkän puheen, jonka päätti näin:
"Te, nyt siinä lepäävät, lannistumattomat urhot! Teidän tähtenne olen saanut minäkin olla mitä onnettomimmassa tilassa; mutta sen minä olen antava teille anteeksi, sillä se oli minulle opiksi ja ojennukseksi. — Suokoon kuitenkin laupias Jumala teille rauhallisen levon! Hän muistakoon teitä ijänkaikkisesti armollaan, niin totta kuin teidän sankarimaineennekin elää täällä maan päällä! Amen."
X.
Vaarallinen vala.
Aika kului kaikkine muutoksineen ja tapahtumineen. Paljon olivat jo olot muuttuneet täällä ennenkuin kirkkoherra Herpman heitti kuoleman kautta, vuonna 1729, viimeisen kerran Keuruun.
Oli muuan kesä-ilta, Herpmanin viimeisinä täälläolo-vuosina. Aurinko oli vielä jokseenkin korkealla, viehättävästi säteillen selkeällä taivaalta. — Kirkkoherra Herpman katselee nyt kansliahuoneessaan kassakirjojansa, höpisten itsekseen:
"Kummallista, kun minä olen jo aikoja sitten kuuluuttanut, eivätkä vaan ole tuoneet voita. Ei nyt olla oikeassa … mitä hittoja, eihän täällä näy kun muutamia maksajia. Kas tuossa on viimevuotinenkin maksamatoin … se on oikein ihmeellistä! Toisivat kerrankin aikoinaan ja oikein runsaasti. Mutta minun täytyy…"