"Kirkkoherra Yrjö Herpman on jälleen tullut Keuruulle," kuului sanoma, joka teki täällä kuulijoihinsa elähyttävän vaikutuksen. Häntä riennetään katsomaan, ja hän nähdäänkin nyt omaisineen pappilaan tulleena. Oltuaan 6 vuotta Venäjällä vankina ja 2 vuotta Inkerin maalla Gubanitz'in kirkkoherrana, sekä naituaan siellä saman seurakunnan entisen kirkkoherran, Melartopaeus'en, lesken, tuli hän tänne takasin "kuin hyypiä hävitettyyn kaupunkiin."[1]
[1] Näin sanoi siitä saarnassaan eräs hänen jälkeisensä kirkkoherra Keuruulla.
"Kaikki on outoa, kaikki on kadonnutta," sanoi Herpman, katseltuaan pappilassa paikkoja; "eihän täällä näy enää jälkeäkään meidän entisestä omaisuudestamme."
"Kukapa täällä tavaroitamme olisi näin kauan säilyttänytkään," sanoi Antero, "onhan Anna sanonut olevan niitä itsellään siellä isänsä tykönä."
"Mutta Annalla ei ole oikeutta pitää niitä, sillä hän ei peri meidän pesästä, kun ei hänelle jäänyt perillistäkään Juholta," väitti Herpman.
"Ei olisikaan," vakuutti Lång, jonka oli Herpmanin tytär, Maria, saanut
Venäjällä miehekseen.
"Epäilen sitäkin, onko vain Uotikaan viatoin niistä tavaroista," jatkoi
Herpman ja loi katseensa läsnäoleviin.
"Ei voi olla; mutta pian siitä selvä saadaan, kun tiedustetaan Annalta," vastasi Antero, sivellen viiksiään.
"Vallan varmanahan sitä täällä pidetään, että Uodilla teidän ja poikavainajanne omaisuutta on," sanoi joku läsnä oleva seurakuntalainen, joita äsken oli tullut kirkkoherraa tervehtimään.
"Heittäkää nyt ne asiat toistaiseksi ja käykäämme heti katsomaan, mihin ovat täällä haudattuna, ukko, sinun poikasi, Juho ja Taneli, joita niin mainitaan, ja jotka niin surullisen kuoleman kautta täältä pois menivät," sanoi kirkkoherran emäntä, Anna Dorothea.