"Se vainaja olisi ollut paikallaan taistelemassa isänmaamme puolesta, mutta hänen renkinä olonsa ja naimisensa olivat siihen esteenä, ettei hän joutanut olemaan oikeen alituisesti vihollista torjumassa, paitsi noissa parissa kahakassa Herpmanin veljesten joukossa."
"Nepä olivatkin oivat retket," sanoi Tuima-Jussi; "semmoisia saalliita eivät enää Herpmanitkaan saaneet, vaikka muita pieniä kahakoita kahistiin… Minäpä en huoli, hurja poika, lähden vielä isompiin joukkoihin miekan mittelyyn, sillä parempi on olla sodassa, kuin sodan jaloissa."
"Niin oikein … siellä kyllä minäkin olisin, mutta jouduin noihin yhtymisen vehkeisin tuon hennon naisen kanssa, joka siitä on minuakin estänyt, ja ilman sitä, on tässä tämä talouskin minulla hoidettavana."
"Mutta minkälaisen emännän sinä, kaima, sait tuosta "herrain lapsesta?"
"Mukiinhan se menee … kyllä hän on tottumatoin talonpoikais-tapoihimme, mutta ehkäpähän reki varsan vaatii."
Hyvästi ja onnellisesti elikin Huttulan Jussi puolisonsa, Karpelanin tyttären, kanssa talossaan.
Tuo toimellinen ja siisti emäntä piti talossa puhtautta ja järjestystä. Pois oli nyt pirtin pöydältä entinen, nokinen padan sija, pois tuopin korvista likainen käden sija, pois kaikki karsimiilu lattialta ja muu lika törky siitä paikasta, missä ei sen olla sopinut. — Tämä sivistynyt emäntä oli hyvänä esimerkkinä muillenkin emännille sekä kansalaisille, ja tämän muistona on hänen omien, helläin kätensä istuttama pihlajapuukin vielä Huttulan mäellä olemassa.
IX.
Jälleen tulleet.
On kulunut kahdeksan vuotta siitä, kuin Herpmanin pojat saivat surmansa. Nyt on vuosi 1722, ja nyt on armaampi aika, sillä rauha Venäjän kanssa oli tehty, jo sen edellisenä vuonna. Nythän oli maastamme pois tuo "Iso viha," jonka kauhua on kammo kertoakin. Nyt häärivät kansalaisemme toimissaan levollisella mielellä ja hyvän toivon keventämillä tunteilla.