"Niinpä kyllä," myönsi Leena. "Mutta jos joutuisit vihollisten saalliiksi — niin mitäs sitten?"
"Onni miestä, jalat jänistä —; mutta mitäs jos sinä, sirkkuni, joutuisit vihollisten saalliiksi?"
"Mitäpä he sitten minulle tekisivät?"
"Vai mitä — tottahan toki tuommoinen hempukka ryssärahjulle kelpaa," arveli Matti ja likisti hempukkataan kaulasta.
Hiljaa kuin "hiiri kuoren alla" oltiin vihollista peläten tuollakin pakopaikalla. Kaikkia tehtäviä tehtiin varovaisesti: savua estettiin havukatoksella kohoamasta korkeuteen, puita hakattiin hiljaa, ja karjan kellot otettiin pois kilisemästä. Ei siis niittenkään ääntä kuulunut. Kaikki olo oli hiljaista ja haudan kaltaista. — Luontokin oli silloin kovin alakuloisen näköinen, ikäänkuin ikävöiden äsken kadottamatansa kesäverhoaan. Ilma oli myöskin ikävää. Aurinko ei ollut antanut moneen aikaan säteidensä paistaa maassa oleville. Hienoa sateen vihmaa tihutti tuon tuostakin maan ja taivaan välillä, ja varikset raakuen lentelivät synkän luonnon sylissä. — Kaikista kamalin oli kuitenkin vihollisen kauhu. Se kolkutti ihmisten sydämien ovella kuin kammoittava kummittelija.
Hämeen ja Satakunnan maakunnat Suupohjaa myöten olivat vihollisten valloittamat sekä hirmuisella tavalla tallattuina. — Sitä julmuutta ajatellessa täytyy teräksisenkin sydämen tyrmistyä. Ja sen kauhun hirmusta uupuneena huokailivat nyt pakopaikoissakin olevat ihmisraukat.
IV.
Murhapoltto ja aaveen näky.
Oli eräs kesäpäivä syyskesällä 1713. Tämä päivä oli edellisiä ihanampi, sillä tuuli henkäili hellästi ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Ei mikään metsän telme eikä eläinten ääni nyt häirinnyt salon rauhaa. Olipa ikäänkuin taivas olisi tarjonut sulon ja suosion lahjojaan salossa oleville olennoille.
Nyt olivat pakopaikassa olevat kansalaisemme ennenmainitun kunnaan rinteellä virvoittelemassa vihollisen pelosta murtunutta mieltänsä ja ihailemassa luonnon kauneutta.