"Kas tuota, mikä musta tuolta näkyy," äännähti joku joukosta, osoittaen kaakon puolella olevata savua, joka pilvenä kohosi korkeuteen.
"Voi, hyvät ihmiset! Varmaan on meidän kylä tulessa," sanoi Ampialan isäntä ja kynsi korvallisiaan.
"Melkeinpä kyllä," myönsi Maunu-Matti. "Mutta mennäänpä katsomaan, ovatko ryssät, saakelit, siellä tuhojaan tekemässä."
"Sepä on juuri peljättävä, ja sentähden sinne mennään," sanoi Huttulan
Jussi terävästi.
"Herra hallitkoon! Kuka sinne tohtii mennä," sinkasi neiti Karpelan, katsoen aavistavaisesti Jussiin.
"Onkohan niin … olisikohan tuolla mikä hätänä?" uteli Maunu-Matti arveluttavan ivallisesti.
"Kyllä se on kamalata," sanoi joku joukosta; "siellä mahtaa olla vihollisia, kuinka paljon lieneekään, koska jymykellon[1] ääni on kuulunut monena päivänä myötäänsä."
[1] Tämä kello on olemassa tänäkin päivänä Ampialan mäellä ja tätä nimitetään nyt "ryssän kelloksi," sillä todellakin tätä ryssät soittivat, siten antaakseen kutsumuksen toisaalla oleville tovereilleen. — Tämä on kiintonaisella kalliolla oleva, alaspäin kupea kivilevy, ja tämä, miehen lyömällä alimaiseen kiveen, antaa semmoisen jyrinän, että sen sanotaan, hyvin onnistuneena, kuuluvan penikulman matkaa.
"Mitä jymykellosta; ei siitä meidän onnemme riipu. Emme sieltä sen tähden pysy pois," sanoi Maunu Matti, luoden kysyväisen silmäyksen lemmittyynsä, Leenaan.
"Sitäkin olen minä usein uneksinut, että kyllä kait sinäkin, Matti, vielä joudut vihollisten tuottaman surman suuhun," änkkäsi Leena; "mutta olisipa sekin mies, joka pelkäisi taistella meidän puolestamme ja isänmaamme pelastukseksi. Olisipa todellakin se mies, joka olisi toimetonna silloin, kun ahdistus pakoittaa kansaa näin kurjaan tilaan, ja on taistelu elämästä sekä kuolemasta."