Kolme vuotta on kulunut siitä, kun Kaarlo oli tullut sotaretkeltä, ja kun hän oli Mariata puolisokseen Niemeläiseltä pyytänyt. Jopa jotkut luulivat Mariasta tulleen "vanhan piian" kun ei enää Markkulan Juusekaan käynyt häntä armastelemassa. Sitäpä jo alkoi itse Niemeläinenkin arvella, mutta ei pelännyt häneltä sillä hyvän elämän loppuvan.
Niemelän kartano kaikui aisakellon äänestä, kun ajoi pihaan eräs mies, joka tunnettiin rikkaaksi Markkulan Juuseksi. Tämä kietoi hevosensa riimun nauhan kiinni tallin seinässä olevaan renkaaseen. Niemeläinen nouti hevoselle heiniä ja pyysi vierasta korutupihin "tupakoimaan". Tänne päästyään pyysi Markkulan isäntä haettamaan Ojalan Kaarloa sinne, sanoen olevan itsellään tälle asiata.
Tämän pyynnön lupasi Niemeläinen täyttää ja laittoi renkinsä sinne menemään.
Pian olikin Kaarlo Niemelässä, tuoden toisen miehen mukanaan, jonka hän esitteli pehtoori K:ksi sanoen tämän olevan vanhoja tuttujansa, jonka vuoksi hän pyysi tuttavataan tulemaan mukana.
Puhe alkoi ensin, kuten tavallista, ilmoista, sitten johtui se maanviljelykseen, jossa pehtoori K. selitti kemiallisia tutkinnoitaan ja omia kokemuksiaan. Tätä kuunteli Niemeläinenkin tarkasti, sillä hän myöntyi jo antamaan tieteellekin arvoa, jota vastaan hän ennen oli ollut liian ankara.
Maria kantoi kamariin vieraille "suun avausta", jolla käynnillään hän osui pysähtymään sinne siksi, että Markkula sai tilaisuuden ottaa hänen kädestään kiinni sekä samalla kertaa Kaarlon käden toiseen käteensä ja suuresti liikutettuna lausui: — Ystäväiseni! voitteko antaa anteeksi, mitä tuhmuudessani olen tehnyt, ja mitä olette tähteni kärsineet? Silloin kun Mariaa omakseni havittelin, kirjoitin hänen puolestaan kirjeen sinulle, Kaarlo … sen tein halusta, näyttääkseni muka, kuinka turhaa sinun on minun kanssani kilpailla. En silloin tiennyt, mitä ne muutamat vähäpätöiset rivit matkaan saattoivat; ne vaikuttivat, että lähdit sotaretkelle… Siten olit pois tieltäni; mutta yritykseni Mariaan nähden raukesivat turhaan. — Minä aloin kysellä sydämmeltäni syytä siihen, miksi en hänelle kelvannut.
Olin muka mielestäni sorea ja sitä paitsi rikas Marian omistajaksi, jonka vuoksi en arvannut aavistaakaan syytä kelpaamattomuuteeni. — Tämmöistä tuhmuutta ja itserakkauden ylpeyttä oli minussa, onnettomassa. Luulin, näet, ihmisen elävän onnellisena yksinomaisesti sitä nauttiessaan mitä rahalla saadaan. — Mutta eipä aikaakaan, kun minä, kylmäsydäminen, jouduin rikkauteni kanssa koittelemusten vaakalle. Silloin huomasin itseni paljon köykäisemmäksi sinua Kaarlo. Silloin oivalsin mieleni. Maria on minua tunteellisempi ja rakkaudessaan sydämekkäämpi — se vaatii samalloista vastarakkautta, ja sen hän löytääkin Kaarlolta … mutta sinä, katala, olet heidän erottajansa. Minä näin Marian surevan katkerasti, ja se vaikutti minuun voimallisesti. Olin mielestäni murhaaja, sillä minä luulin, ett'et sinä enää näitä maita kävele. Se kolkutti minun sydämmessäni koston kamalana uhkana ja mursi itsekkäisyyden kahleet. Minä kaduin äärettömästi tekoani ja — miten olisi käynytkään, jos sinä olisit kaatunut sodassa. Vaan kun palasit, niin minä olin päässyt kuormastani, mutta sitä kantaessani olin oppinut paljon. Sydämeni on muuttunut … nyt ymmärrän, kuinka vähäpätöiset ovat ihmisen pyrinnöt, jos ei niissä ole oikeata suuntaa ja jalompaa henkeä.
Kuten olen sanonut, olin saattanut teidät kärsimään ja — itseni; mutta itselleni se oli hyväksi. Se herätti tuntoni, joka pakoittaa minun nyt kysymään: — Saanko rakastaa teitä ystävinä, veljenäni ja sisarenani?
Ja tämän ohessa myös pyydän esittää, että te, rakkaudessa yhdistetyt henkilöt, antaisitte kätenne toinen toisellenne ijänikuiseksi liitoksi. Siihen ei sovi olla Marian isällä mitään estettä, enkä usko että hän sitä täydellä ymmärryksellä voi estääkään.
Kaarlo kuunteli syvämielisenä Juusen puhetta, ja vastasi: — Sinä olet onneani johdattanut, vaikka sen olet tehnyt tietämättäsi. — Heittäkäämme menneet asiat unhotuksiin ja olkaamme ystävät mitään kaihoa toisiamme kohtaan tuntematta, kiittäkäämme Luojaa siitä, mitä on tapahtunut, sillä se on ollut meille kaikille hyväksi. Jos olemmekin kärsineet, niin ihmiselle on aina hyväksi se, että hän ponnistaa vastuksien läpitse, sillä siitä saa hän oppia, ymmärrystä, kestävyyttä ja terästä tahdolleen. — Nähkäämme, että ihmisellä on paljon velvollisuuksia täytettävänä, sillä hän on luotuna herraksi kaikille maan päällä oleville olennoille, hallitsemaan näitä ja ottamaan elatuksensa maasta raivaamalla tiensä luonnon laatimiin lujempiinkin kohtiin. Kurja on se ihminen, joka elää vain sattumusten nojassa ja antaa tuulen viedä itseänsä minne milloinkin. — Tämä maa, joka on meidän äitimme, kaipaa runsaampaa ravintoa, se on: aineellista varallisuutta ja henkistä jaloutta.