Kaarlon silmät kirkastuivat. Ilon hohde näkyi hänen kasvoillaan. Hän veti lemmittynsä hellästi rintaansa vasten. — Siinä unhottivat he kaikki vastukset, siinä uneksivat he äänettöminä tulevaisesta onnestaan. Vihdoin katkasi Maria äänettömyyden, sanoen: — Pitää jo menemäni kotia, sillä väkikin voi jo pian tulla metsästä… Mitä sanoisikaan isäni, jos hän ei minua kotoa löytäisi!
— Voipi niin olla, virkkoi Kaarlo, ja painoi aran jäähyväis-suutelon armaansa huulille. Sitten pujahti Kaarlo purteensa, kevennetyllä sydämellä vielä heittäen hellän silmäyksen lemmittyynsä, joka jo läheni kotinsa porttia.
III.
Ken oli tuo Ojalan Kaarlo, jota Maria niin rakasti? Niinkuin tiedetään, on Niemelä lahden rannalla; sen lahden toisella puolen on Ojala, Kaarlon koti. Se oli pieni, vähävarainen talo; ja siinä oli Kaarlo ollut isäntänä kolme vuotta, eli isänsä kuolemasta saakka. Siitä ruveten oli Ojalassa riittänyt tarpeet, sillä Kaarlo oli ahkera ja kunnollinen työntekijä. Sitä paitsi oli hän sivistystä harrastava, sillä hän tilasi sanomalehtiä ja luki kaikkia kirjoja, mitä vain käteensä sai, ja näin tavoin oli hän koonnut itselleen joltisetkin tiedot kaikenlaisista asioista ja tapahtumista. Sen tähden katseli Niemelän isäntä Kaarloa omituiselta kannalta, eikä sanonut työmiehen tarvitsevan muita kirjoja lukea — niihin aikaansa ja rahaansa tuhlata — kuin mitä tavallisesti lukukinkereillä vaaditaan. Siitä huolimatta Kaarlo lainasi sopivia ja hauskoja kirjoja Niemelän Mariallekin, joita tämä luki oikein ahmimalla, sillä olihan Kaarlo sanonut niiden olevan arvokkaita. — Tiedetäänhän, että lemmen seppele oli heidän välillään sidottu, joskin siinä löytyi paljon pistimiäkin, mutta rakkaus on kärsivällinen. — "Rakkaus on luja kuin kuolema," huokaili Kaarlo usein, — mutta epätoivo ei kuitenkaan heittänyt häntä rauhaan — se kolkutti hänen sydämensä ovella ja väliin se valtasi hänet kokonaan. Toisinaan se taasen helpoitti niin paljon, että hän ajatteli: Ehkä Maria saa taipumaan isänsä mielen, vaikkapa se omituinenkin on. Yksi arvoton seikka vaivasi Kaarloa muun mukana: se, kun hänen isänsä ja Niemeläinen olivat ennen olleet vihamiehet keskenään, niin siitäkin syystä epäili Kaarlo aran asiansa menestymistä. Vaikka kyllä isänsä oli kuolinvuoteellaan pyytänyt Niemeläiseltä kaikkia anteeksi, hän kuitenkin pelkäsi vielä olevan Niemeläisen itsekkäässä sydämessä jotakin kaihoa.
IV.
Viikko on kulunut siitä, kun Kaarlo ja Maria keskustelivat Niemelän rannassa. Koko viikon on Maria ollut mietiskelevä ja hiljainen. Pois oli kadonnut hänen lapsellinen hilpeytensä. Usein oli isänsä häntä silmäillyt kysyväisesti, ja vihdoin kysyikin mikä häntä vaivasi, sillä hän luuli, ett'ei Maria vielä tiennyt, minkälaisen vastauksen hän oli Kaarlolle antanut. Hän siis luuli, ett'ei tyttärensä vielä sitä huolehtinut … jos hänelle siitä huolta tulisikaan. Maria vakuutti teeskennellen, ett'ei häntä muka mikään vaivannut. Ukko uskoi sen ja sanoi: — Ei nuorta tyttöä saakaan mikään vaivata… Sinun sopii paremmin olla iloinen … kohta tulee sinulle rikkaita kosioita.
Maria oli ällistyä, sillä hän arvasi, mitä kosioita isänsä tarkoitti, mutta ei kuitenkaan ollut siitä tietävinään. Sen vuoksi hän kysyi: keitähän nuo sitten ovat?
— No tuohan Markkulan Juuse sitä on niin monasti minulta kysynyt … ja annoin kun annoinkin myöntävän vastauksen… Mitäpä syytä siinä on kieltääkään… Juuse on moitteeton, ja talo on semmoinen, että niitä saakin etsiä monesta pitäjästä… Ei mitään puutu… Se onkin onni ja vieläpä suuri onni päästä semmoiselle tilalle…
— Mutta isä … antakaa anteeksi … minä en koskaan aijo mennä
Juuselle puolisoksi.
— Noh, noh, elähän nyt vastustamaan rupeakaan … johan on aika, että joudut naimisiin, ja mistä se sitten sen sopivampi tulisi … sanoppas mitä Juuselta puuttuu.