— Rakkautta puuttuu… Juuse ei rakasta minua, enkä minä häntä…
— Rakasta, matki ukko, jopa nyt puhut turhia … vallan lapsellisia… Sanoppas, minkä tähden hän sitten sinua pyytää … jos hän ei sinusta pitäisi?
— Tietäähän Juuse teillä olevan rahoja kassassa … ja arvelee minunkin niistä osan saavani, vastasi Maria.
— No, olisiko se sitten väärin, vaikka hänen entiset rikkautensa vielä lisääntyisivätkin?
— Ei olisikaan, isä hyvä, mutta vaikka hän olisi vielä äveriäämpi, kuin onkaan … en sittenkään voisi mennä hänelle.
Nyt loppui ukon maltti, ja hän sanoi kovalla äänellä: — Sepä saadaan nähdä!… Ensi lauantaina tulee sulhainen … silloin päätetään asiasta…
— Päättäkää vain … vaan en minä…
— Sepähän nähdään! äyhkäsi ukko ja lähti ulos, paiskaten oven jälkeensä.
Nämä isänsä viimeiset sanat säikäyttivät Mariaa niin, että hän hyrähti katkeraan itkuun, aavistaen mitä pahinta, sillä ensi kerran sai hän kokea isänsä kovuutta. Näin toteutui Kaarlon epäilys siihen nähden, mitä hän oli Marialle rannalla arvellut. Elämä kävi entistä ikävämmäksi. Maria vietti aikansa nöyränä ja pelkääväisenä, sitä vastaan kun isänsä oli entistä harvapuheisempi ja äreämpi, ja eipä ihme, jos ukko vähän tuskaantuikin siitä, kuin hänen tahtoaan ja lupauksiaan vastaan taisteltiin, jota hän ei ollut oppinut vielä elämässään suvaitsemaan. — Ei kukaan muu kuin Markkulan Juuse tule sinua saamaan, aprikoi ukko itsekseen … hän ajatteli yli pitäjän, vieläpä muistakin pitäjistä, eikä sittenkään löytänyt niin mahti taloa ja kelpo poikaa kuin Markkulassa.
Viikko oli vierinyt ja se pelätty lauvantai tuli. Maria katseli alituisesti tielle päin ja toivoi, ettei Juuse tulisikaan; — mutta eipä aikaakaan, kun hevonen riensi täyttä ravia Niemelän pihaan, ja sen perästä olevilta rattailta hyppäsi pönäkkä nuorukainen, joka tunsi arvonsa, sillä sen huomasi heti hänen käytöksestään. Häntä vastaanottamaan riensi isäntä ja vei hänen kamariin, jossa yhtä ja toista puheltuaan vihdoinkin Juuse ilmoitti todellakin tulleensa kosimaan entisen puheen mukaan.