Että tämä säepari edellyttää raamatullista käsitystä ihmisen samalla kertaa taivaallisesta ja maallisesta alkuperästä, osoittanevat seuraavat Maanvihan sanat:
Kyllä maa varansa pitää,
maa on Jeesuksen luomaäiti.
Tavallisempaa taivaasta erillistä taattoa vastaa maaemässä asuvaksi ajateltu maammo.
A. Ylemmäksi huokoamme, taatolleni taivahasen — Alemmaksi huokoamme, maammolleni maaemähän. B. Tule taatto taivosesta, maammoseni maaemästä!
Samoin ilmaantuu Ukon vastineena maan emoinen:
Ukon voima taivahasta, maasta maan emoisen voima!
Tämä maan emoinen on tuskin eroitettavissa edellä esitetyistä maan emännästä ja manteren alaisesta akasta. Näille vainajista paikallistuneille vainajain hengille vastakohdaksi sitä siis ei voine asettaa ja olettaa maata edustavaksi luonnon jumalaksi. Tavallista huomattavampi asema näyttää kuitenkin naispuolisella maanhaltialla olleen. Sitä osoittaa myös maa ja mantu sanoista johtopäätteellä -tar usein muodostettu nimentapainen Maatar eli Mannutar. Sen sijaan Metsätär eli Kummutar ovat hyvin harvinaisia ja, kuten saamme nähdä, tilapäisiä väännöksiä muista nimistä; vesi ja meri sanoista ei vastaavaa johdannaista tunnetakaan.
Kivensynnyn itäsuomalaisissa toisinnoissa lausutaan se ajatus, että kivi on palanen maksaa Maattaren, Mannottaren tai yleisimmin Mammottaren eli Mammattaren. Selityksensä tämä mielikuva saa länsisuomalaisista säkeistä:
A. Maa äitis, kivi nimes!
B. Maan muna, pellon kakkara!
Vermlannin savolaisilla kiveä nimitetään: "pellon perna", "mannan (< mannun) maksa" ja itä-Suomessa yleisesti: "mamman eli mammon (< mannun) poika eli lapsi".