(Itkevälle lapselle): Etsi luontosi luoksi, etsi veresi vieryehen, etsi syntymäsijasi!
Voimme siis ymmärtää, että mahtava noita, joka paitsi syntymähaltiaa omisti useampia ottohaltioita ja jonka oma henki saattoi liikkua ulkopuolella häntä itseään, jo eläessään sai osakseen samanlaista pelonsekaista kunnioitusta kuin tavallisesti vasta vainaja. Tietysti se, joka eläessään oli vaikutusvaltainen mahtimies, kuoltuansa kohosi vielä muita vainajia korkeammalle jälkeenjääneiden mielikuvituksessa. Tämä n.s. sankarien palvonta on meille paraiten tunnettu muinaisesta Kreikasta. Siellä miltei jokaisella yhteiskunnalla oli omat sankarinsa (heros), joita sen suojelijoina kunnioitettiin. Mutta ennenkuin etsimme vastaavaa uskonnonmuotoa suomalaisilla, on meidän tarkastettava myöhempää kristillisten uskonsankarien palvontaa, joka katolisella ajalla on suomalaiseen kansanuskoon syvät jäljet jättänyt.
Pyhimykset.
Pakanallisen kekrijuhlan yhdistyminen katoliseen Pyhäinmiesten päivään on ennen esitetty. Kekrinkuvauksiin liittyvissä pienissä runokappaleissa ilmaantuvat Pyhätmiehet ja manalaiset toistensa kertosanoina.
Mutta aikaisemmat Pyhäinmiesten yhteistä muistojuhlaa ovat yksityisten pyhimysten merkkipäivät. Niistä johtuvat vanhan almanakkamme nimipäivät seuraten toisiaan pitkin vuotta vain muutamien suurimpien pyhäpäivien keskeyttäminä. Pyhimysten merkkipäivät vastasivat heidän kuolinpäiviään, mutta niitä nimitettiin heidän syntymäpäivikseen, koska ajateltiin heidän kuolemassa uudesti syntyneen taivaalliseen elämään.
Ensimäisiä kristillisen kirkon pyhimyksiä olivat veritodistajat eli marttyyrit. Sittemmin asetettiin niiden rinnalle askeetit, jotka ankaranhurskaalla elämällään olivat saavuttaneet pyhyyden maineen. Viimeksi saivat tämän kunnian opiltaan tai vaikutukseltaan muistettavat kirkon esimiehet, jopa muutamat roomalaiskatolisen kirkon hyväksi toimineet maallisetkin ruhtinaat kuten Kaarle Suuri.
Ennen kristinuskon virallista voittoa oli pyhimysten luku vielä hyvin rajoitettu. V. 354 Rooman kristillinen seurakunta, joka kuitenkin jo monet veriset vainot oli kestänyt, ei tuntenut useampia kuin kolmisenkymmentä marttyyrinhautaa. Mutta kristittyjen lukumäärän äkkiä kasvaessa kaksin- ja kolminkertaiseksi väestön keskuudessa, jossa pakanallisten sankarien palvonta oli yleisesti vallinnut, tuli näiden sijalle asetettavien suojeluspyhien tarve yhä tuntuvammaksi. Unohtuneitten marttyyrien leposijoja ruvettiin etsimään hautakivikirjoitusten johdolla tai kansanmuistelmain ja aavistusten avulla. Silloin saattoi joskus riittää M-kirjain osoittamaan, että kiven alla lepäsi marttyyri, taikka ruumislöytö paikassa, jota ilmestyksen johdosta oli kaivettu. Vielä paremmin saatiin tämä tarve tyydytetyksi kuljettamalla vierailta paikoilta osia jonkun pyhimyksen jäännöksistä, jotka tekivät hänen vaikutuksensa uudella paikalla yhtä läheiseksi ja tehoisaksi kuin hänen alkuperäisellä kuolinsijallaan. Itämailta, etenkin Pyhältämaalta toivat pyhiinvaeltajat näitä n.s. reliikkejä länsimaille; niiden mukana seurasi vastaavien pyhimysten palvonta. Suurimmassa määrin edistivät pyhimysten leviämistä ristiretket, joiden aikana länsi-Eurooppa joutui voimakkaan itämaisen vaikutuksen alaiseksi ja samaan aikaan omaa vaikutustaan ulotti pohjoismaihin, viimeksi Suomeen ja Viroon.
Paikallisien pyhimysten yläpuolelle kohosi joukko katolisessa kirkossa yleisesti palvottuja pyhiä. Tämä ei ollut mikään suljettu piiri, vaan saattoi siihen päästä uusi tulokas ja sen kautta joku entinen syrjäytyä. Saksassa muodostui 1400-luvulla neljäntoista "hädässäauttajan" ryhmä, jolla on Suomessakin ollut merkityksensä.
Tällainen pyhimys saatettiin ottaa myös jonkun paikkakunnan erikoiseksi suojelijaksi. Mutta yleensä sitä pyydettiin avuksi jossakin määrätyssä tehtävässä, jonkun elinkeinon edistäjänä, jonkun taudin parantajana tai muun turman torjujana.
Kansan keskuudessa suosituimmat pyhimykset voidaan siten jakaa vaikutusalaansa myöten. Alkaen kalastuksen ja vesilläkulun suojelijoista tulevat tässä esitettäviksi ne, joiden muisto on suomalaisissa runoissa säilynyt.