Unen valtakunta Untola on runoissa rinnastettu kuolleitten asumasijojen kanssa. Sitä, jolta uni on kadonnut, oli hautausmaan lähellä olevassa järvessä taikavastalla kylvetettävä loitsien:
Tuoos unta Untolasta — kansan makoavan majoilta! On unta Untolassa, makoamista Manalla.
Jos siis vainajain henki voi siirtyä vastasyntyneeseen ja myöhemminkin haltioida ihmisen, niin toiselta puolen elävän henki, samoin kuin kuolleen, saattoi ulkopuolella ihmistä paikallistua ja ruumiillistua.
Asuntopaikan haltiaksi ihminen voi tulla jo eläessään. Taloa asetettaessa piti armeliaan ja hyvänluontoisen vaimoihmisen tehdä ensimäinen tuli ja sen tulen palaa sammumatonna kolme yötä, niin maanhaltia tuli hyvä ja rakasluontoinen. Taikka pantiin, kun huone oli valmiiksi saatu, sinne ensi yöksi olemaan hyvänsävyinen ihminen, niin sen luontoinen tuli haltia. Talonhaltiaksi voi joutua sekin, joka nurkkakiviä tai nurkkahirsiä asetettaessa ensiksi saapui paikalle.
Nimikkopuu on Karjalassa karsittu jokaiselle nuorikolle tämän taloon tullessa. Kenen nimikkopuu "loisti", oli onnellinen; keltä se kuivi, sen elämä ei menestynyt. Siksi sitä huolellisesti hoidettiin ja sille uhrattiinkin.
Karsikko on tehty yleensä taloon ensi kerran tulleelle vieraalle. Hyvin tavalliset ovat olleet matkakarsikot, joita tehtiin tienviereen, kun saavuttiin likelle kaupunkia jonkun ensikertalaisen kera. Häntä nimitettiin härkämieheksi ja hänen oli karsikon alla tarjottava härkäkannut eli sarvet. Härkämiehen kera tepastelemista ja ryypiskelemistä sanottiin härän tappamiseksi. Mainitun menon yhdistää vainajansaattueessa noudatettuun tapaan muistiinpano etelä-Hämeestä, jonka mukaan puu oli karsittava myös vanhukselle, jonka luultiin olevan sillä matkalla viimeistä kertaa.
Elävän ihmisen henki voi, samoin kuin vainajan, myös esiintyä eläimenä. Kun karhu oli pahalla päällä repien pensaita ja karjaa, uskottiin siihen jonkun menneen. "Ei karhukaan pahaa tee, jollei siihen joku mene." Asuntonsa on siihen voinut ottaa joko vihoitettu vainaja tai pahastuneen ihmisen sielu.
Laajalle levinnyt on mielikuva ihmissudesta, sudeksi muuttuneesta ihmisestä. Suomessakin tunnettu on tarina susiksi noidutusta hääväestä. Tapauksen paikkana mainitaan usein Viro, mistä nimityksen Viron susi käsitetään johtuneen. Tämä on kuitenkin kansanjohdannainen, jonka alkuperän selvittää ruotsin var-ulf ja saksan werwolf 'miessusi' (vrt. latinan vir 'mies').
Vironsusi eli "laskettu" susi eroaa inkeriläisten käsityksen mukaan tavallisesta sudesta. Sillä on valkea sepel kaulassa ja valkea pilkku rinnassa: jalat ovat polvien kohdalta aivan suorat. Sen pääasiallisimpana ravintona on tuuli, jonka vuoksi se avosuin juoksee vastatuuleen. Jos saa leipää syödäkseen, niin se pääsee jälleen ihmiseksi.
Myös toisen ihmisen uniin saattoi elävän sielu ilmestyä. Jos näki ahdistavia unia, niin sanottiin, että tuli painajainen.[54] Painajaisena voi olla vainaja, mutta tavallisemmin "pahan ihmisen henki" eli "toisen ihmisen veri, joka kainoo sitä jota se painaa". Veri luonnon ja haltian kertosanana tavataan inkeriläisissä haltian-puhutteluissa.