Myös nimi Toomas on aikoinaan lainattu roomalaiskatolisilta virolaisilta; miehen nimityksenä käytetään venäläistä muotoa Homa.
Niinikään roomalaiskatolista vaikutusta edellyttää "tulenjumalana" palvottu pyhä Laberits s.o. Lauritsa. Hänelle toimitettiin rehekahi, ('riihi) tuvan kahja', joka oli yksistään isännän valmistettava vedenkeitosta alkaen; naisia ei päästetty likimaillekaan. Uhriolutta isäntä tipsutteli tuvan uunille ja valoi kolme lusikallista lieden tuhkaan rukoillen: "Pyhä Laberits! Sinulle puhtaan oluen, kauniin kahjan kera, tupaa hoitamastasi. Varjele tupaani ja kamarihuonettani tulipalolta, vesitulvalta!"
Kraasnan virolaisten uhripalvonta säilyi 1860-luvulle, jolloin esivallan käskystä se piti lopettaa. Mutta vielä 1901 O. Kallas'en käydessä heidän luonaan eli usko, että "kun maajumalia pidettiin, niin viljakin kasvoi paremmin" ja että "nykyisellä ajalla, kun maajumalia ei enää kunnioiteta, tuli tekee paljon enemmän pahaa kuin ennen". Muinaisten menojen paras muistelija Annõ Kiriljevna, jonka veli oli ollut maajumalain pappi, kertoi itkusilmin, kuinka raskasta oli ollut jättää hänelle paljon hyvää tehneet maajumalat ilman mitään syömistä ja juomista. Mutta häntä lohdutti näkemänsä uni. Pyhässä aitauksessa oli ollut kaikennäköisiä ruokia ja juomia; niiden ääreen olivat jumalat tulleet ja lausuneet: "te luulette meidän kuolevan, kun ette meille mitään enää anna, mutta meillä on yllin kyllin".
Mainittu vaimo oli 84 vuotta elänyt, joista 20 sokeana ja toistakymmentä raihnaisena uunin päällä. Siellä oli kirjaanpanijankin epämukavassa asennossa, huonon lampun valossa, korva heikkoäänisen eukon suuta lähellä suoritettava työnsä. Mutta vanhuksen pitkällistä kärsimystä on kansallinen tieteemme aina kiitollisuudella muisteleva. Häpeään ei joutunut kuolemaa ikävöivän luottamus kohtalonsa tarkoituksellisuuteen: "minä elän niin kauan, kuin Jumalalla on kirjoitettu".
Neitsyt Maaria.
Runoissa esiintyvistä pyhimyksistä on yksi vielä mainitsematta jota ennen muita muistellaan ja joka edelle kaikkia asetetaan, mittain Neitsyt Maaria.
Maaria käypi tietä myöten, Jumalan jukoa myöten, kullaista kuloa myöten, hopeista heinikkoa. — Maaria matkoa pitävi, tuhat on eessä enkeliä, sata santtia jälestä hän käy keskellä väkeä, paistaa kuin pyhäinen päivä, kumoittaa kuin kultaristi.
Tätä asemaa ei Maarialla ole ollut alunpitäen, vaan on hän sen vähitellen saavuttanut roomalaiskatolisen kirkon käsityksessä.
Itsenäistä huomiota on Maariaan kiinnittänyt edellä mainittu Jaakobin alkuevankelio. Siinä kerrotaan, paitsi hänen vanhemmistaan, myös hänen lapsuudestaan, jonka hän vietti pyhässä temppelissä "kuin kyyhkynen" saaden ravintonsa enkelin kädestä, sekä alkuajoista leskimiehen Joosefin kodissa, jolloin hän työskenteli kehräten purppuraa temppelin esivaatetta varten. Vuoden 400 vaiheilla muodostui legenda Neitsyt Maarian kuolemasta ja hänen ruumiinsa ottamisesta taivaaseen.
Viidennellä vuosisadalla liitettiin Maarian nimi niiden pyhäin nimien joukkoon, joita kirkollisissa rukouksissa mainittiin. Silloin oli myös aljettu rakentaa Maarialle nimikkokirkkoja, joita jo kaikkialla oli marttyyreille omistettu. Kymmenennelle vuosisadalle asti saivat kuitenkin pyhimysten hautakappelit enemmän huomiota osakseen kuin Maarian pyhäköt. Mutta ristiretkien aikana Neitsyt Maarian palvonta pääsi ehdottomasti etusijalle. Lopulla keskiaikaa määriteltiinkin kolme eriasteista palvontaa: pyhimysten, Maarian ja Jumalan.