Tässä yhteydessä on otettava puheiksi Tõnnin eli Antoniuksen palvonta virolaisilla, etupäässä pärnunpuolisilla. Antoniuksen päiväksi (17/1) piti panna olutta ja teurastaa jokin eläin; tämä oli tavallisesti lammas, mutta härkäkin mainitaan. Pimeän tullessa kannettiin piilopaikastaan Tõnni vakk, vakan keskellä olevan vahatapin ympärille sytytettiin kynttilöitä, valaistiin se ulkopuoleltakin ja sitä kannettiin ympäri kaikkianne asuinrakennukseen, eläintensuojiin ja kartanolle. Kiertäessä rukoiltiin: "Tönn isänen, Tönn emonen, älä vaivaa elukoitamme, olkoot sarvet ylöspäin, hännät alaspäin ja synnytys oikeinpäin!" Jo keittäessä oli Tõnnille eroitettu palanen kustakin teuraan ruumiinosasta ja lientä tipautettu kaikille pihapoluille. Kiertäessä mainitaan nimenomaan lantatunkiolle vähäsen kaadetun. Lopuksi istuutui koko perhe aterialle, jolta noustessa ei suinkaan saanut kiittää. Toisten tietojen mukaan oli pöytä koko päivän katettuna ruualla ja juomalla niinkuin pidoissa. Jokainen, joka ovesta sisään astui, käskettiin syömään. Ruokaa ei vain saanut siunata.. Vieraan oli tervehdittäväkin kiroamalla, muuten sai selkäänsä.
Tõnninvakka, joka oli tietäjän valmistettava, — erään tiedon mukaan Tõnnin päivänä — oli tehty puusta, päreistä, tuohesta tai oljista. Mainitaanpa yhdestä tammenpölkystä koverrettu ja sekä ulkoa että sisältä veistoksilla kirjaeltu vakka. Sitä pidettiin paikassa, jonka yksin isäntä tiesi, tavallisesti aitassa ylisillä. Tähän vakkaan vietiin pitkin vuotta esikoisuhreja: viljaa puitaessa, olutta pantaessa, vasta poikinutta lehmää lypsettäessä, lammasta kerittäessä, lankaa tai kangasta valmistettaessa. Teurastettaessa uhrattiin lihaa, verta tai rasvaa ja keitettäessä lientä ensimäinen lusikallinen. Kun talossa elukka syntyi, annettiin vaskiraha, kun lapsi tuli ilmoille, hopearaha. Erityisesti sairaudenkohtauksissa oli vakkaa muistettava. Jos elukka tuli kipeäksi, tuotiin lihaa, rahaa tai vaatetilkkuja. Mutta jos ihminen sairastui, piti paitsi rahaa uhrata vaatekappaleita pienoiskoossa, pojan puolesta esim. housut ja lakki, tytön puolesta alusnuttu ja solki. Sairastumisen näet arveltiin johtuvan siitä, että vakalle oli pahaa tehty tai sen ohi kulkiessa melua ja ääntä pidetty taikka unohdettu sille uhrata. Silloin kaalonaene 'punnitsijanainen', arpomalla otti selkoa, mitä hyvitystä se vaati. Itse uhrit toimitti perheen isäntä tai emäntä.
Joka vuosi määrättynä päivänä vakan sisällys tyhjennettiin ja kaivettiin maahan tai poltettiin. Tämä tapahtui muutaman muistiinpanon mukaan samana Tõnnin suurena pyhänä, jolloin sille elukka teurastettiin.
Tõnninvakan toisintonimenä tavataan tondi vakk, 'tontun vakka',[61] mikä, jos tieto on luotettava, viittaisi siihen, että mahdollisesti kielellinen yhtäläisyys on aiheuttanut juuri Antoniuksen asettumisen kodinhaltian paikalle. Mutta itse palvonta on skandinaavista "tonttu" nimeäkin vanhempi. Eräällä paikkakunnalla, jossa Tõnnin uskojat eroittautuivat toisista, niin etteivät kotonaan antaneet kättä kyläläisille eivätkä vieraille mennessään kädestä tervehtineet, muistellaan, ettei ainoastaan joka perheellä ollut omaa vakkaansa, vaan myös joka kylällä oma kuuluisin Tõnnin säiliönsä. Ilmeisesti on Tõnninvakka säilyttänyt muiston sukupalvonnasta ja on tätä verrattu votjakkien kuala-palvontaan ja vorshud-vakkaan.
Tõnnista mainitaan kuvakin joko vahasta tai puusta ja nukenvaatteisiin puettu taikka pelkästään tilkuista tehty. Se oli joko vakkaan pantu tai tämän taakse säilytyspaikan nurkkaan asetettu. Eräässä muistiinpanossa on kuitenkin huomautettu, että vakasta löydetty nukke ei ollut itse Tõnn, vaan apua etsivä sairas.[62]
Olemme nähneet pakanallisten palvontamenojen sekaantuneen sekä roomalais- että kreikkalais-katolisten pyhimysten kunnioittamiseen. Edellisten muistopäiviä on sittemmin luterilaistunut väestö yhä pyhittänyt. Mutta vielä merkillisemmät ovat ne katolisuuden ja siihen sulautuneen pakanuuden jätteet, joita pieni virolainen siirtokunta Pinkovan läänissä Kraasnan piirissä on säilyttänyt. Kraasnan "maarahvas" on 1500-luvulla muuttanut Petserin piiristä Liivinmaan rajalta, n.s. Setumaalta, jonka kreikanuskoinen väestö on tallentanut Viron roomalaiskatoliset legendarunot. Neljättäsataa vuotta ovat nämä siirtolaiset eläneet vieraskielisten keskuudessa. Sikäläisistä sielunhoitajista muistellaan ainoasti yhden, 1800-luvun loppupuolella eläneen setukaissyntyisen, ymmärtäneen heidän kieltään. Kirkoissa he eivät käyneet muulloin kuin pakolla vietyinä. Kesken kreikanuskoisten paaston juhlivat he roomalaiskatolisia merkkipäiviä syöden ylen runsaasti liha- ja maitoruokia. Niin oli laita juhannuksena, jonka nimikin Jaanipävä on katolisilta virolaisilta aikoinaan lainattu; Johannesta vastaavana miehennimenä käytetään venäläisperäistä Iva.
Kraasnan maarahvas on kaiken aikaa palvonut omia "maajumaliaan". Niitä se nimitti osittain paikan ja toimen mukaan. Aiajezä, 'kasvitarhan isä', ja kodojezä, 'kodin isä', asusti alempana mainitussa aitauksessa. Samassa paikassa tai pellolla pähkinäpensaan juurella palvottu oli nurmeizä 'pellon isä' ja karaezä (ulkona olevan) 'karjan isä'. Läävässä ja tallissa saivat uhriantimensa "läävän" ja "hevosen jumalat".
Mutta maajumalista enimmin muistettu oli pühä Toomas, joka "kasvitarhan nurkassa istui". Siellä näet oli talon uhripaikka, matalalla aitauksella eroitettu puhaspaik. Sisällä kasvoi katajapensas ja tämän eteen oli pystytetty katajainen risti ja viereen niinikään katajainen seiväs, jota humala kierteli. Seipään edessä oli kolme kiveä, joiden alle uhriantimet kätkettiin. "Puhtaan paikan" hoito oli isännän huolena, hänellä yksin oli oikeus siellä toimittaa uhreja. Milloin hän tarvitsi apulaista, valitsi hän miespuolisen henkilön, "puhtaan ihmisen". Naiset pääsivät tänne vain kerran eläessään, nimittäin vihiltä tullessaan.
Paitsi tilapäisiä uhreja toimitettiin pyhälle Tuomaalle kerran vuodessa, torstaina muutama viikko Mikonpäivän (Mihkli)[63] jälkeen perekahi, 'perheen uhri'. Kahi, 'kahja', oli täällä alkuperäisestä uhrioluen merkityksestä yleistynyt uhria merkitseväksi; uhrien yhteydessä oluenkeittäminen oli säilynyt ja uhrien kera tämäkin taito joutui pois käytännöstä. Torstain aamuna perhe kokoontui tupaan. Permannolle oli vaatetta laajalle levitetty ja keskelle asetettu nurinkäännetty sammio, jonka pohjalle oli pantu astioissa ruokaa ja juomaa: munapuuroa, juustoa, voita, maitoa ja tietystikin olutta. Perheen polvistuttua isäntä kulki heidän ympärinsä kantaen porsasta, kanaa ja kukkoa sekä ripoitellen vettä puhtaalla saunavihdalla. Toisten noustua hän teurasti tuvassa uhrieläimet, joita eri kattiloissa keitettiin. Perheen uudestaan polvistuessa hän vielä kantoi uhrieläinten päitä puulaatikossa heidän ympärinsä. Sitten itsekin heittäytyi polvilleen seljin pyhäinkuviin (Vinne jumala) rukoillakseen maajumalia. Viimein vei hän Tuomaalle aituukseen uhriantimet; vasta hänen palatessaan saatiin käydä ateriaan käsiksi. Kanan söivät naiset, kukon miehet.
Tuomaalle omistettuja rukouksiakin on muistissa säilynyt. Täydellisin niistä kuuluu: "Pyhä Tuomas, pyhä risti! Korkea kumarrus! Kuukauden kumarran, polvillani palvon, joka kerta lasteni, talonväkeni kera — myöhään illalla, aamulla varhain — kotini, majani, ilmallisen elämäni, täyden terveyteni tähden, kaiken karjani tähden, kyntöni ja kylvöni tähden. Kasvata, Herra (Issänd)[64] Jumala, peltoni kolkalle, nurmeni nurkalle! Saattakaa suvi-ilmoja, päästäkää päiviä! Olkaa hoitamassa ja vaalimassa, elukoita metsään laskemassa, niin myös kotiin ajamassa; varjelkaa luunenältä, luppakorvalta, kipeäkynneltä, terävähampaalta; kätkekää kannon taakse, painakaa lehden alle! Tämän toin teille puhtaan oluen, kauniin kahjan, kirjavan kukon kera. Teille on karju tapettu, teille veri tehty, teille kakku leivottu, teille juusto valmistettu. Tulkaa syömään ja juomaan, leipäni ääreen, suolani ääreen!"