Täydellisin kertomus pässiuhreista on K.F. Karjalaisen Vienaa-läänistä, johon liittyvät I.K. Inhan paikalla ottamat valokuvat. Venehjärven rukoushuoneelle kuljetettiin joka vuosi elokuun 15/28 päiväksi, usein pitkien matkojen päästä, joukko pässejä uhriksi. Tavallista oli, että sairastunut pässi luvattiin rukoushuoneen pyhälle Miikkulalle, jolloin se parani; niin myös sellainen, joka oli eksynyt metsään, jolloin se usein ilmestyi samana päivänä, kuin piti viemään lähteä, ja kulki aivan mielellään uhripaikalle. Aamulla aikaisin kellon viidettä käydessä alkoi uhritoimitus. Rukoushuoneen edessä olevaan männikköön, viettävälle rinteelle[60] tehtiin tuli, pari miestä kantoi korvolla vettä, eräs puhdisti muuripataa, joka Oulusta varta vasten siihen tarkoitukseen oli rukoushuoneen varoilla ostettu. Uhrientappaja otti pässin toisensa jälkeen, talutti sen rukoushuoneen kuistille, jonka permannossa oli kannellinen reikä, painoi kaulan reiän suulle, tempasi veitsen tupestansa ja, kutsuttuaan toisen miehen avukseen jalkoja pitelemään, syöksi sen vastaan hangoittelevan uhrieläimen kaulan läpi. Teurastettujen eläinten verien annettiin valua reiän kautta permannon alle. Nahat nyljettiin ulkopuolella aituusta ja joutuivat nekin rukoushuoneen hyväksi, josta kuitenkin eläinten omistajat saivat ne lunastaa parillakymmenellä kopekalla. Lihat virutettiin vedessä, pilkottiin palasiksi ja työnnettiin pataan; sekaan pantiin suolaa. Päät poltettiin roviossa, samoin sorkat. Niin pian kuin lihat olivat kypset, nostettiin ne suuriin tuohisiin ja kannettiin aituuksen sisään, jossa tuohiset asetettiin maahan vähän matkan päähän toisistaan. Liemeen keitettiin puuro ohrasuurimoista, jotka kylästä olivat kerätyt; uhrieläinten talit lisättiin höysteeksi. Rukoushuoneessa pidettiin yhteinen rukous, sitten vasta alkoi uhriateria. Ensiksi syötiin lihat, joita oli vielä suitsutettu pyhällä savulla; jokaisella, joka oli tuonut pässin, oli myös leipä muassaan, ja kyläläiset antoivat lisää, jos ei riittänyt. Sillä aikaa valmistui puurokin ja kannettiin samoin tuohisissa paikalle. Syömisiin ottivat osaa ainoastaan miehenpuolet, kaikki lakittomin päin; naisten ja tyttöjen oli kyllä lupa vierestä katsoa, mutta ei mihinkään puuttua.
Syötyä koottiin kaikki luut ja maahan varisseet muruset suureen, kannelliseen pärevakkaan, joka sidottiin nuoralla ja kiven avulla upotettiin läheisen, syvän lammin rantaan. Mitään ei saanut jäädä koirien tai muiden elukkain korjattavaksi. Jos luvattuja pässejä oli niin paljon, ettei kaikkia yhdessä päivässä jaksettu lopettaa, teurastettiin ja syötiin tähteet seuraavana päivänä.
Suomenkin rajain sisällä on vuotuinen pässiuhri toimitettu Salmin pitäjään kuuluvalla Lunkulansaarella. Pässit, joita oli sinne jonkin karjalle sattuneen taudin tai onnettomuuden johdosta ennakolta luvattu ja 1-2 vuoden vanhoiksi elätetty, uhrattiin Petronpäivänä, jos se oli sunnuntai, muuten sitä seuraavana sunnuntaina. Eläimet teurastettiin rukoushuoneen pihalla. Rukoushuoneen vartia jakoi jokaiselle osansa ja kukin keitti omassa kattilassaan. Viime aikoina toimitettiin keittäminen läheisen talon suuressa kotapadassa. Vielä 1905 oli "bokinpäiville" lahjoitettu kolme pässiä, jotka vanhan tavan mukaan uhrattiin. Senkin jälkeen on toisinaan rukoushuoneelle pässejä lahjoitettu, mutta ne on sen hyväksi myöty.
Vielä kuuluisammat olivat ulompana Laatokassa sijaitsevan Mantsinsaaren Työmpäisien kylän härkäuhrit, jotka toimitettiin Iljanpäivänä, tai, jos se oli arkipäivä, seuraavana pyhänä. Uhrattavat härät tuotiin tavallisesti jostakin mannermaan kylästä. Milloin karhu tai susi ahdisti karjaa taikka ruttotauti sitä hävitti, teki omistaja lupauksen pyhälle Iljalle toivoen, että tämä sitten häntä suojelisi enemmältä vahingolta, ja määräsi, että ensimäinen karjassa syntynyt härkävasikka oli sitä varten syötettävä. Luvattu Iljan härkä elätettiin kotona noin kolmen vuoden vanhaksi ja lähetettiin keväällä saarelle, jossa mainitun kylän asukkaat sitä ilmaiseksi syöttivät "häränpäivään" asti. Jos härkiä oli useampia tullut luvatuksi, kuin mitä yhdellä kertaa tahdottiin uhrata, niin säästettiin ne seuraavaksi vuodeksi ja elätettiin yli talven käyttäen talosta taloon. Ensimäisenä pyhäaamuna Iljan päivän jälkeen kokoontui kansaa suurin joukoin määrätylle paikalle järven rannalle. Oman saaren asukkaista naiset tulivat jalan, miehet ratsain, manterelaiset tietysti veneissä. Työmpäisien kyläläiset olivat jo ennen muun väen saapumista teurastaneet härän rukoushuoneen edustalla ja valmistaneet uhriaterian kalmistoon. Kun kaikki olivat käyneet rukoushuoneessa, jakauduttiin pieniin ryhmiin taloja ja perheitä myöten ja istuuduttiin maahan lihalla täytettyjen patojen ympärille. Jokaisella oli leipää ja suolaa muassaan, taikka sai hän ne kyläläisiltä ilmaiseksi. Oli myös kerätyistä jauhoista tehty kaljaa, jota syödessä juotiin. Syömistä, joka alkoi kello 9 ajoissa aamupuolella, jatkettiin niin kauan kuin ruokaa riitti. Jos ei kaikkea saatu lopetetuksi, viskattiin tähteet Laatokkaan tai vietiin rukoushuoneeseen yöksi ja syötettiin heinäntekoväelle seuraavana päivänä, sillä kotiin ei saanut viedä mitään. Nahka myötiin huutokaupalla ja sen hinta pantiin rukoushuoneen uhriarkkuun. Aterian jälkeen läksivät miehet ratsastamaan kilpaa läheiselle kankaalle. Ajellessa oli kaikilla lusikka lakissa näkyvillä. Viimeisen kerran täällä uhrattiin härkä v. 1892 t. 1893. Myöhäisimmässä kertomuksessa vuodelta 1908 kuvataan, kuinka härkä vietiin rukoushuoneelle ja sidottiin sen edessä olevaan kuuseen kiinni. Mutta rukoustoimituksen jälkeen se päästettiin yhteen lähellä olevista aituuksista, jotka kaikkialta ympäröivät kuusikkoa; tällä ei tiedetä alkuansa olleen eri aitaa. Samana tai seuraavana päivänä se myötiin rukoushuoneen hyväksi.
Salmin naapuripitäjässä Videlessä Aunuksen puolella mainitaan Valassinpäivänä (11/2 v.l.) uhratun härkä Uuksumäen kylän rukoushuoneen luona, jonka vuotuisilla kassarahoilla se oli ostettu. Eräs paikkakuntalainen oli selittänyt Valassin olleen paimenena, ennenkuin pääsi "rukoiltavaksi mieheksi", ja sentähden tulleen tavaksi hänen rukoushuoneensa edessä syödä härkä.
Pyhimystenpäiviin liittyvää ennakolta luvattujen eläinten teurastamista tavataan venäläiselläkin rahvaalla esim. petrona. Tietysti itse veriuhria ei suomalaisten eikä virolaisten ole tarvinnut lainata. Henrik Lättiläinen mainitsee pakanallisten virolaisten uhranneen nautaeläimiä ja muuta karjaa. Elukoita iskiessään he tiedustelivat jumalain tahtoa ja pitivät huonona enteenä, jos ne kaatuivat vasemalle kyljelle. Eivät ihmisuhritkaan olleet heille tuntemattomat. Ennen mainitun arkkipiispan Makarijn kirjeessä valitetaan, että Novgorodin vallan alaiset suomalaiset kansat Liivinmaan rajoilta alkaen, Narvajoelta Nevajoelle, Nevajoelta Rajajoelle, kautta Karjalan tuolle puolen Laatokkaa, Pielisjärvelle ja Kajaanin tienoille aina Lapinmaahan saakka, kaikkialla toimittavat veriuhreja, teurastavat härkiä, lampaita ynnä muita nelijalkaisia sekä lintuja; muutamain sanotaan salaa tappavan lapsiansakin.
Yhtä vähän pitää paikkansa se Porthanin väite, etteivät suomalaiset tehneet itselleen jumalankuvia. Jollei tahtoisikaan varmasti suomalaisille omistaa tunnettua bjarmilaisten Jómalin kuvaa ynnä maamme muinaistutkijain löytöjä, niin eivät ainakaan Henrik Lättiläisen tiedot virolaisista anna epäilykseen aihetta. Varsinais-Viron kuuluisassa uhrilehdossa kerrotaan lähetyssaarnaajan kaataneen "tehdyt kuvat ja kaltaisuudet", jolloin kansa ihmetteli, ettei niistä verta vuotanut. Saarenmaalla mainitaan saksalaisten erään linnan valloituksessa viskanneen ulos Tarapithan, siis Thoria esittävän kuvan. Eräs liiviläinen kuvaili unissa nähneensä kansansa jumalan, joka "rinnasta alkaen kasvoi ulos puusta". Arvattavasti olivat kuvat puunkantoon tehtyjä ja ainoastaan yläpäästään ihmisen muotoon veistettyjä.
Myöskin ne kivet, jotka arkkipiispa Makarijn v. 1534 lähettämä inkerikkojen ja karjalaisten käännyttäjä Ilja munkki heitti veteen, viittaavat luontaisten, kivisten jumalainkuvain palvontaan, jolleivät tarkoita pelkästään uhrikiviä.
V. 1559 venäjänpuoliset valittivat suomalaisten uudisasukasten raivaavan kaskea heidän alueelleen Oulujärven rannoille ja pystyttävän "veistettyjä kuvia" (theres utskårne beleter) niihin paikkoihin, joihin aikoivat talonsa rakentaa. Nämä jumalankuvat ovat kuitenkin voineet olla pyhimysten kuvia, joita roomalaiskatoliset veistivät puusta. Myöhemmät kuvia koskevat tiedot ja löydöt saattaa samoin asettaa kysymyksenalaisiksi.
Mutta pakanallinen kuvain käyttö ilmenee vielä siinä tavassa, jolla pyhäinkuvia on palvottu. Pyhimysten syöttämistä voitelemalla kuvain suuta rasvalla tai kermalla on mainittu Liperin Taipaleelta sekä Inkeristä. 1700-luvulla tiedetään inkerikkojen vieneen pyhäinkuvia pyhiin lehtoihinsa palvottaviksi.