Alkuperäisyys on kuitenkin vain suhteellinen käsite, sillä maan päällä ei elä ihmisheimoa, joka ei milloinkaan olisi ollut toisten yhteydessä ja vaikutuksen alaisena. Siitä syystä on alkuperäisimmissäkin oloissa elävien heimojen uskomuksia arvosteltaessa alati otettava huomioon mahdolliset vaikutukset ulkoapäin. Uskonnon tutkimuksessa samoin kuin muissakin ihmishengen ilmauksia käsittelevissä tieteissä käy siten välttämättömäksi paikallisesti ja ajallisesti vertaileva tutkimustapa.

Mihinkä aineksiin sovellettuna tämä tutkimustapa on varmimpiin tuloksiin johtava, osoittaa vertaileva kielitiede. Enemmän kuin vanhimpien kirjallisten muistomerkkien selvittäminen, paremmin kuin alhaisimpien raakalaiskansojen puheesta poimitut kielinäytteet, on tähän asti ihmiskielen elämää valaissut muutamaan monihaaraiseen, monella eri tavalla kehittyneeseen kielikuntaan, kuten indo-eurooppalaiseen ja suomalais-ugrilaiseen, kohdistunut, ankarasti tieteellistä menetelmää noudattava tutkimus.

Suuri kielimiehemme M.A. Castrén on pannut perustuksen vertailevalle tutkimukselle suomalais-ugrilaisten kansojen uskontojenkin alalla. Hänen kuolemansa jälkeen v. 1853 julkaistuilla suomalaisen mytologian luennoilla on sen kautta myös uskontotieteen alalla pysyväinen arvo. Samaa tehtävää alkoi Julius Krohn yksityiskohtaisesti uusin aineksin ja apuneuvoin suorittaa, mutta hän ennätti eläissään saada valmiiksi ainoasti neljä lukua: pyhistä paikoista, epäjumalankuvista, noidista ja uhripapeista ynnä uhrimenoista. Allekirjoittanut, joka nämä täydennettyinä julkaisi nimellä Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus (1894), oli muiden isä vainajansa käsikirjoitusten painokuntoon toimittamisen tähden estetty ajattelemastakaan välitöntä työn jatkamista. Sitäpaitsi hänessä yhä enemmän vakaantui se käsitys, että jo kerättyjen ja vielä kerättävien ainesten paljouteen ja erilaisuuteen nähden työn kunnollinen loppuun suorittaminen yhdelle tutkijalle kävisi ylivoimaiseksi tehtäväksi ja että sen toteuttaminen siis vaati useampain erikoisalan tuntijain yhteistoimintaa.

Laajasti suunniteltua "Suomensuvun uskonnot" teosta on jo vuosikausia valmisteltu ja on työ ollut jaettuna seuraavalla tavalla: professori H. Paasonen on ottanut osalleen mordvalaiset, joiden uskomuksia ja pitämyksiä on vuodesta 1889 keräillyt, keräyttänyt ja tutkinut; ostjakkimailla viidettä vuotta oleskellut dosentti K.F. Karjalainen ugrilaiset kansat; tohtori Uno Holmberg permalaiset ja tsheremissit, joiden luokse on kahtena kesänä matkustanut erityisesti tätä teosta varten, ynnä lappalaiset, joista tiedot ovat etupäässä vanhoista kirjallisista lähteistä koottavat: sekä allekirjoittanut suomalaiset, joiden uskonnosta on runsaimmin tietoja vanhoissa runoissa säilynyt.

Jokainen mainituista kansoista on joutunut laadultaan ja määrältään suuresti eriävien vieraiden vaikutusten alaiseksi, jotka ovat painaneet leimansa heidän uskonnollisiinkin käsityksiinsä, saaden niissä aikaan mieltä kiinnittävää vaihtelua vanhalla yhteisellä pohjalla.

Esi-isäimme alkuperäisestä uskonnosta on meillä ollut aivan vastakkaisiin suuntiin liioiteltuja käsityksiä. Milloin on sitä pidetty halveksittavana mielettömyytenä, jopa vainottavana pahana. Milloin taas on siitä luotu ihanteellinen mielikuva, jota haaveellisessa innostuksessa on yritetty asettaa nykyisenkin uskontomme verralle.

Vertaileva tutkimus on tullut siihen tulokseen, että kaikille suomalais-ugrilaisille kansoille yhteinen uskonnonmuoto on omien manalle menneitten esi-isien palvonta, Sen siveellinen sisällys vastaa Mooseksen lain neljättä käskyä, josta ensimäistä ei ole vielä eroitettu. Tämä käsky: kunnioita isääsi ja äitiäsi että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä, ilmaisee selvin sanoin, mitä ihmissuvulle säilyttävä vaisto ammoisista ajoista on opettanut. Sama kiintymyksen ja pelon sekainen tunnelma, joka on vainajainpalvonnan perustana, on sen läpi aikojen pohjakerroksena sivistyskansojenkin uskomuksissa pysyttänyt. Kuinka läheisessä suhteessa se on ollut vaistomaiseen kansallisuudentuntoon, kuvailee elävästi norjalaisen lähetyssaarnaajan Isaac Olsenin (k. 1730) esitys lappalaisten uskosta vainajiinsa. Nämä maanalaiset, joiden asunnot, puvut, elintavat ja kieli ovat aivan samat kuin maanpäällisten lappalaisten, "käskevät heitä pitämään juuri semmoisia asuntoja, menoja ja tapoja, pukukuoseja ja tätä kieltä ynnä muuta näkemäänsä, velvoittaen siihen etenkin noitia, joiden tulee muita opettaa ja kurinpidolla kasvattaa; puhuvat heidän kanssaan lappia ja varoittavat heitä, etteivät mitään muuta kieltä viljelisi kuin lappia, sillä se on kielistä paras, jota heidän jumalansa käyttävät ja jota heidän esi-isänsä ovat käyttäneet ja jonka heidän ensimäinen noitansa ja haltiakansa ynnä muut muinaiset ovat muodostaneet; jos he nimittäin tahtovat kauan ja hyvin elää, menestyä elinkeinoissaan sekä itsensä ja elukkansa terveinä säilyttää".

Pohjaltaan aivan sama kansallinen tunne on nykyajan muinais-tieteellisen harrastuksen kaikkialla kiinnittänyt omaan, nurmen alla nukkuvaan heimoon. Verrattomasti voimakkaammat kuin puhtaasti tieteelliset ovat ne kansalliset vaikuttimet olleet, jotka ovat panneet liikkeelle tuhatkunnan Suomen kansalaista keräilemään vanhoja muistotietoja omasta maasta. Heimohengen herättämä harrastus on myös johtanut yhä kasvavan joukon nuoria suomalaisia tiedemiehiä tutkimusretkille sukulaiskansojen luokse. Kootessaan tämän kansallisen työn tuloksia täydelliseksi ja kaikenpuoliseksi esitykseksi Suomensuvun uskonnoista toimittajat ovat rohjenneet luottaa myös suomalaisten lukijain kansalliseen harrastukseen, joka ennenkin on osoittanut kykenevänsä tehokkaasti kannattamaan alkuperäistä tietokirjallisuutta.

Tähän luottamukseensa on toimittajilla sitä enemmän syytä, kun yhden osan kustantajana on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joka Kalevalan 75-vuotismuistoksi viettämässään juhlassa on päättänyt päivän kunnioittamiseksi sen toimituttaa, ja kun toisten kustantaja Werner Söderström Osakeyhtiö johtajansa Werner Söderströmin täyttäessä 50 vuotta on luvannut hänen nimellään säilytettävänä rahastona lahjoittaa kolmesta osasta karttuvat tulot, tekijäpalkkioihin, latomukseen, painatukseen, paperiin ja lähetykseen meneviä kuluja vähentämättä Suomalaiselle Tiedeakatemialle.

Helsingissä 25 p. maaliskuuta 1914.