A. Onko hyytä Pohjolassa, simoa Tapiolassa? B. Tuli mies Pimentolasta, mies tarkka Tapiolasta.
Pohjolalla voi vielä olla kertosanana Sarajas. jonka Setälä on osoittanut merta merkitseväksi indoiranilaiseksi lainasanaksi, taikka jokin siitä vääntynyt paikannimen tapainen.
A. Pimeästä Pohjolasta, summasta Sarajahasta. B. Suuresta Sarahjalasta. C. Syvästä Saraojasta. D. Pimeähän Pohjolahan sankkahan Sarantolahan E. Pimeässä Pohjolassa, sankassa Saran talossa.
Näihin esimerkkeihin lisättäköön:
Lyöte lietohon merehen, synkkähän Sarajaksehen.
Mitä merta Sarajas tässä tarkoittaa, ilmenee sen määresanoista summa, s.o. sumuinen, suuri, syvä, sankka ja synkkä sekä lieto. Samoin kuin Pohjan lieto meri ei Pohjolaan yhdistetty Sarajas voine tarkoittaa muuta kuin pohjoista Jäämerta, jota jo vanhalla ajalla kuvailtiin hidasliikkeiseksi ja sakeaksi (pigrum et concretum mare). Saksan keskiaikaisessa runoudessa Jäämerta nimitettiin Lebermeer, "maksameri". Sama Maksameri on vielä Saarenmaan virolaisille tunnettu noitien kokouspaikkana.
Skandinaavilaisessa tarussa Balderin kuolemasta kuvataan Helintie kulkevan sekä alaspäin että pohjoista kohti (nidr og nordr). Myöhemminkin oli Norjassa tapana, jos joku jäi merelle, ettei ruumistakaan löydetty, sanoa kuolleen menneen pohjoiseen ja alaspäin (nord- og nedenom).
Kaarle Suuren hovissa elänyt Paulus Diaconus kertoo, mitenkä Norjan lappalaisten maasta länteen päin, missä valtameri ulottuu rajattomiin, on kauhean syvä nielu, jota nimitetään merennavaksi. Kaksi kertaa päivässä se imee laineita sisäänsä ja oksentaa ne jälleen ulos. Pohjoismaiden kuuluisa kuvaaja 11:nnellä vuosisadalla Adam Bremeniläinen esittää friisiläisten merimiesten retken Islantiin ja sieltä pohjoisnapaa kohti keskelle hyytyneen meren sumua ja pimeää. Äkisti epävakaisen meren virta veti vimmatulla vauhdilla onnettomat merimiehet siihen syvään kuiluun, johon sanotaan kaikkien meren pakojen eli luoteiden imeytyvän, uudestaan ulos sylkeytyäkseen, mitä nimitetään vuokseksi. Muutamat heidän laivoistaan pakovesi vei mukanaan, mutta toiset vuoksivirta työnsi kauas pois. 1500-luvulla kuvaukset meren kurimuksesta paikallistuvat Lofotenin tienoille Norjan rannikolle missä on tunnettu Malströmmen. Tässä virtapaikassa eli heti sen ulkopuolella kuviteltiin olevan merennielun, jonne valaskalakin virtaan joutuessaan jääpi.
Mielikuva merenkurimuksesta on säilynyt kansankertomuksissa eri paikoin Suomea. Varsinais-Suomessa muistettiin erään noidan, jota paholainen oli kuljettanut joka paikassa, viimein vaatineen päästä Kurilan kurkkuun. Mutta paholainen oli selittänyt: "jos sinne mennään, on minun ja sinun loppu; se on semmoinen paikka meressä, joka ympäri kiertää pohjaan päin, eikä tiedä mihin se vie." Savon murteella on Kaarlo Hemmo julkaissut kansanomaisen tarinan "Kurjuksen kulukusta pelastunna"; siinä Kurjuksen kulkku[99] kuvataan maailman takana olevaksi paikaksi, josta kaikki maailman liiat vedet juoksevat maailman alle, ja kerrotaan laivan siitä pelastuneen läheisyydessä uiskentelevan valaskalan avulla. Suomen Lapissa uskottiin olevan meressä Kurkkion, johon kaikki vedet syöksyivät seitsemänä vuonna ja josta toisena seitsemänä virtasivat takaisin. Sen kohdalla asuivat Ääreläiset, jotka olivat niin pieniä, että niitä mahtui kolme makaamaan saman pesusoikon pohjalle, ja jotka elivät yksinomaan linnunmunilla. Myös Lintukotolaisiksi nimitettiin maailman itä-äären kääpiöitä.
Runoissamme on hyvin tunnettu Kurimuksen kulkku, kinahmi eli veden napa, joka sijoitetaan äärettömään Rutjan mereen tai rinnastetaan Turjan kosken kera taikka yhdistetään valtameren valaskalaan (kita < ven. kil).