Miten lovi sanan alkuperä vastaisuudessa selvitettäneenkin, selvää ainakin on, että sen johdannaisen lovehiijan äänteellinen ja merkityksellinen muuntuminen loihtijaksi, josta kirjakielessämme on väärin muodostettu loitsija, vastaa suomalaisen tietäjän kehitystä hurmostilaan antautujasta sananvoimaan turvautujaksi. Tämä kehitys, kuten olemme nähneet, on tapahtunut länsimailta kulkeutuneen, keskiaikaisen, katolishenkisen loitsuluvun vaikutuksesta.
Vainajat.
Sekin käsitys shamanismista eli noitauskonnosta, että tämä perustuisi ihmistä luonnossa ympäröivien pahojen henkien pelkoon, on yksipuolinen ja erehdyttävä. Noidan toiminta on läheisimmässä yhteydessä vainajainpalvonnan kanssa, joka ei ole ollut ainoastaan suomensukuisille kansoille ja niiden naapureille yhteinen, vaan koko maapallolla yleinen uskonnonmuoto.
Vainajia ei enempää kuin eläviäkään ihmisiä ole kuviteltu pelkästään pahoiksi, yhtävähän kuin kauttaaltaan hyviksi. Ne olivat toiselle henkilölle suopeita toiselle vihamielisiä, toisena hetkenä hyvänsävyisiä toisena pahankurisia, epäkunnioituksesta ja laiminlyömisestä loukkaantuvia sekä rukouksilla ja lahjuksilla lepytettäviä.
Suuremmalla syyllä voi painostaa, että vainajain suhteessa palvojiinsa heidän hyvää tekevä vaikutuksensa tulee etualalle. Vainajaan kohdistuva palvonta kuuluu lähinnä jälkeenjääneille omaisille luonnollisena velvollisuutena. Tähän sukulaisten velvollisuuteen liittyy yhtä luonnollinen oikeus omistaa palvomansa vainaja suvun suojelushenkenä, suosijana ja puoltajana kaikilla elämän ja toimeentulon aloilla. Poistuneet suvun jäsenet pysyvät siten katkeamattomassa yhteydessä elävien kanssa ja syntyy suku-tunne, joka on kyllin pyhä ja voimakas pitämään koossa yhä lisääntyviä jälkeläisiäkin heimona ja kansana.
Vainajainuskoon perustuvan sukutunteensa on suomalainen loitsija runollisesti ilmaissut:
Nostan suureni sukuni, kuin on vankan vaaran paltti, uron ainoan avuksi, yksinäisen ympärille, heti heimoni ylennän, kuin on pitkän pilvenrannan.
Vainajainpalvonnan vallitsevaa asemaa esi-isäimme uskonnossa todistavat lukuisat kielemme sanat, joita on miltei kaikilta sen kehityskausilta säilynyt. Suomalais-ugrilaisille ja samojedilaisille heimoille yhteinen on kalma, josta edempänä. Suomalaisugrilaista perua on jättiläiskokoista merkitsevä koljo ja vastaava viron koll' (kolli) eli koll (kollu) 'kummitus'; mahdollisesti se alkuperältään liittyy ikivanhaan indoeurooppalaiseen sanaan, jota edustavat gootinkielen halja 'Manala' ja muinaisislannin Hel 'Manatar'. Indo-iranilainen lainasana suomalais-permalaiselta ajalta on marta eli marras, joka on kirjakielessämme säilynyt marraskuun nimessä. Vermlantiin 1600-luvulla muuttaneilla suomalaisilla on marras vielä käytännössä merkiten sitä, jonka on määrä kuolla. Jos kylässä oli marras, niin tuli yöllä pajaan takomamies, pieni harmaa ukko, laaja hattu päässä, ja hääräsi kirstunnauloja takoen. Lauseparsissa, esim. "maata martaana", s.o. lähellä kuolemaa, on se Suomessakin tunnettu.
Runoissa sana tavataan sekä marras että marta muodossa.
A. Mikä marran maasta nosti?
B. Jos on marras maasta tullut.