Indoeurooppalaista alkuperää on mahdollisesti myös keijunen eli keijukainen. Keijuset eli keijungaiset ovat Gananderin mukaan pieniä, lenteleviä henkiä. Ihmisten silmissä, jotka luulevat niitä näkevänsä ruumissaatoissa, kirkkotarhoissa ja teillä, ne näyttävät lumihiutaleilta, pieniltä lastennukeilta tai tulijuovilta; ne eivät ole muuta kuin kuolleitten henkiä. Niiden arvellaan ilmestyvän sinne, missä joku tekee hengenlähtöä ja missä on ruumis; niitä seuraa huoneen täyttävä haju, kalma.
Runoissa tavataan keijunen muodossa keijulainen. Tavallisempi on kuitenkin muoto keitolainen, joskus keitulainen, ja sen kantasana keito, joiden molempien vastineena voi esiintyä tuoni.
Yhteissuomen-aikainen liettualainen lainasana on ennen mainittu kurko eli kurki. Jälkimäisen muodon Juslenius esittää sanakirjassaan 'kummitusta' merkitsevänä. Samassa merkityksessä hän tuntee myös sanan koukoi, joka on yhdistettävä liettualaiseen kaukas 'manalainen'; tämä saattaa kuitenkin olla alkubalttilaista aikaa varhaisempikin indoeurooppalainen laina.
Runsaimmin on suomenkielessä eri aikoina lainattuja germanilaisia vainajainnimityksiä. Itse sana vainaja johtuu gootinkielisestä vainags 'raukka' (vrt. saksan wenig 'vähän'). Merkityksen-vaihdos on sama kuin suomen raukka sanan ja siitä ruotsinlappiin lainatun rauke 'vainaja' välillä;[21] mahdollisesti on itse raukka sana johdettava muinaisskandinaavilaisesta draugr 'vainaja, kummitus'.
Peijaat eli peijaiset 'hautajaiset', peijaiset 'kirkonväki' ynnä peikko 'vainaja, kummitus' on yhdistettävä muinaisislantilaiseen feigr 'kuoleman oma' (vrt. ruotsin feg 'pelkuri').
Rajakarjalan itkuvirsissä esiintyy peikonen tuonikkosen vastineena ja runoissa peiko pellosta nousevana ja peltoon manattavana.
Viikinkiaikaa myöhempi lainasana lienee kyöpeli, Gananderin mukaan "kummitus, joka telmii huoneissa, vanhoissa linnoissa ja näyttäytyy mestauspaikoilla ja kalmistoissa". Castrén tämän johdosta päättää kyöpeli-nimityksen osoittavan erikoisesti rikoksellista vainajaa. Yleisesti se sovitetaan naimattomina kuolleihin, joiden uskotaan joutuvan Kyöpeliin eli Kyöpelin vuoreen. Varsinais-Inkerissä merkitsee kopeeli vanhaa poikaa ja piikaa. Sana vastaa saksalaista asunnonhaltijan nimitystä kobold eli kobel. Tämän ruotsalaista köbel muotoa edellyttää kyöpeli sekä Vermlannin suomalaisilla paholaisen nimityksenä tavattu köpölö.
Germanilaista alkuperää voi olla edempänä tutkittava tuoni sekä männingäinen, jonka jo Agricola vainajan merkityksessä tuntee.[22] Pohjois-Hämeessä siitä tunnetaan lyhyempikin muoto mängiäinen. Saksankielessä männchen eli mängen merkitsee pikku-ihmisinä ilmestyviä henkiä, erittäin erd 'maa' sanan yhteydessä: erdmännchen eli erdmängen, jota jo Lencqvist on "maahiseen" verrannut. Vastaava nimitys ruotsissa on: de små under jorden 'maanalaiset pienoisolennot.[22]
Toiseen ruotsalaiseen vainajain nimitykseen: de underjordiska, liittyvät sananmukaisina vastineina, joita ei kuitenkaan tarvitse välttämättömästi pitää käännöksinä, viron maa-alused ja suomen maan-aluiset eli manalaiset, joista runoissa vielä muoto maan-alainen on säilynyt.
Että manalaiset ovat kuolleitten ihmisten henkiä on kansanuskon muistiinpanoista helposti nähtävissä. Kirkkomaalle menijän manalaiset yrittävät ottaa kiinni. Kyläin välisille metsäpoluille ei uskalleta asettua yötulille, koska manalaiset käyttävät niitä kulkuteinään. Manalaiset näkee unissaan ja kuulee niiden puheen, jos pääsiäisyönä kolmen tien haarassa pesee silmänsä rannalta löydetystä tuulen kuljettamasta äyskäristä ja pyyhkii rievulla, jolla ruumiin silmiä on pyyhitty, harjaten vielä päänsä ruumisharjalla, sekä kaataa veden tienhaaraan ja ummessa silmin menee vuoteelleen nukkumaan. Valveillakin ollen niitä näkee sairaan läheisyydessä, jos auringon laskun jälkeen tai ennen auringon nousua katsoo rievun läpi, jota on pidetty vanhan ruumiin silmillä kolme yötä. Jos sairas kuolee, niin manalaiset ovat pääpuolessa, muuten jalkain puolessa; sama käsitys kuvastuu sadussa Kuolema kummina.